10.11.09

Kaikoura ja Whale Watch

Lähdimme lauantaina 31.10. puolen päivän maissa karttojen, eväiden, upouusien kiikarien ja 10-kertaisella zoomilla varustetun Canonin (sekin upouusi) kanssa retkelle Kaikouraan.

Kaikoura on pohjoiseen Christchurchista. Matkaa on alle 200 kilometriä, siis ei paljon mitään. Kaikouraan vie kaksi reittiä, joista valitsimme menomatkalle rantatien. Meri näkyi tosin vasta lähempänä Kaikouraa. Toinen reitti erkanee viininviljelyseudulla (Waipara) sisämaahan ja kulkee vuorten keskellä; sitä kautta ajoimme sunnuntaina takaisin kotiin. Etappi C kartalla on Mt. Lyfordin kohdalla, jossa kävimme paluumatkalla lounaalla vuoristohotellissa.

Vaikka matka ei ollut pitkä, ajamiseen kului silti kolmisen tuntia. Matkantekoa hidastaa se, että etenkin loppupuolella matkaa tie kiemurtaa yhtä vuoren rinnettä ylöspäin, toista alas. Välillä on jyrkkiä kanjoneita, joitten keskellä kulkee joki; niitä sitten kierretään. Loppukilometrit tie kulki aivan merenrantaa, joten tyrskyistä sai hyvin esimakua! Tien vieressä oli junaratakin, ja ne oli kumpikin laitettu välillä tunneliin, kun rantakallioita ei voinut kaikkia kiertää.

Majoituimme Anchors Inn -motelliin, jota ei suotta kehuttu webissä (illan päätteeksi testasimme sekä urheilukanavan tarjonnan että huoneen double spa:n).  Kaikoura on levittäytynyt merenrantakaistaleelle. Esplanade-rantaväylän varrelle on 1900-luvun alussa istutettu rivi Norfolk pine -mäntyjä, jotka ovat kasvaneet komeiksi (kuvassa näkyy yksi niistä). Lauantaina näkyvyys oli huono, minkä tajusimme vasta kun sunnuntaiaamuna katsoimme ympärillemme Esplanadella: wau mitkä lumihuippuiset vuoret!  Ne ovat osa Southern Alps -vuorijonoa joka jatkuu koko eteläsaaren halki.  Mitään lumipeitteitä ei näkynyt edellisenä päivänä, kun Esplanadea kävelimme ees-taas.



Rantakatu on miellyttävä paikka: mahtavat näköalat, paljon puita ja kukkia etenkin talojen puutarhoissa, monta ravintolaa, ja jopa sään kuluttamaa taidetta ihmeteltäväksi. Alla taustalla näkyy Bayside Blue Cafe, jossa lauantaina söimme mainion illallisen: alkuruoka parsaa kera cashew-pähkinävoisulan, pääruokana tarakihi-kalaa sweet potatoe -muusin kanssa. Paikallinen Kaikoura-riesling täydensi makuelämyksen oivasti. Onnistuimme yllättämään kokin: parsaa oli tarjolla kalan lisäkkeeksi, mutta me -oudot eurooppalaiset- halusimme aloittaa sillä!






Kaikoura tunnetaan nykyisin lähinnä valaisiin ja hylkeisiin liittyvän turismin takia, mutta itse asiassa sillä on pitkä historia maorien asuinpaikkana, ja niemen kallioilta on hyvällä säällä näköyhteys jopa pohjoissaarelle asti. Rantakalliot ovat rapautuvaista maa-ainesta, ja villit kukat kukoistavat rehevinä, vaikka maa näyttää ihan kuivalta.




Lauantaina kävimme katsomassa villejä hylkeitä (fur seal), joitten asuinseutua Kaikouran niemi on. Hylkeitten viereen pääsi laskuveden aikana kävelemään ja kuvaamaan niitä tosi läheltä, mutta opaskirjoissa varoitetaan menemästä 10 metriä lähemmäksi: hylje voi purra, etenkin jos liian utelias kuvaaja menee sen ja meren väliin tai laittaa naisystävänsä poseeraamaan lähelle; seurasimme parin eurooppalaisturistin toilailuja kivien seassa, naisella läpykkäät jalassa ja mies senkun komensi vielä lähemmäksi hymyilemään kilvan ison hylkeen kanssa. Muutos laiskanuneliaasta röhnöstä hampaitaan näyttäväksi villieläimeksi kävi äkkiä! Vain uroshylkeet ovat rannalla; emot ja poikaset ovat kauempana merellä luodoilla mutta siltikin kiikarointietäisyydellä. Myös monenlaisia vesilintuja oli vesilampareista ruokaa etsimässä.





Kalliolle hylkeiden asuinpaikkojen yläpuolelle oli rakennettu kivetty polku, jonka kapusimme ylös asti. Siellä oli näköalapaikka ja tietoa mm. maan pinnan nousemisesta Kaikouran alueella. Niemen ympäri olisi voinut jatkaa kävelyä, mutta tässä vaiheessa reipas ulkoilu oli saanut aikaan mahtavan näläntunteen...




Sunnuntaina meille oli varattu paikat valaidenkatseluristeilylle (whale watch; purkkimme alla). Valaita oli nähty 10 mailia merellepäin, ja tauluilla varoitettiin merenkäynnistä... Alkuun opasvideoita, sitten pikavauhtia noin kolmenkymmenen muun kanssa bussiin ja Kaikouran niemen toiselle rannalle, jossa nousimme veneeseen ja istuimme katsomaan lisää opasvideoita samalla kun kuskimme kaasutti kohti ulappaa. Tässä vaiheessa hiukan mietitytti, minkälainen merenkävijä tässä ollaan; onneksi meritauti pysyi loitolla. Naapurina meillä istui ison espanjalaisseurueen opas, jonka yöunet olivat tainneet jäädä vähiin: pyysi herättämään sitten kun jotain näkyy. Tässä vaiheessa olimme nähneet vain videoita valaista.





Välillä laiva pysäytettiin, meidät komennettiin kannelle ja kapu kävi kaikuluotaamaan valaita. Merenkäyntikin oli jossain vaiheessa laantunut, joten valaiden "tarkkailu" oli ihan mukavaa hommaa. Välillä kyseltiin havaintoja muilta alueella partioivilta sisaraluksilta, lentokoneelta ja jopa helikopterilta, ja porhallettiin toiseen paikkaan mahdollisimman lähelle sitä kohtaa, jossa valas nousisi pintaan. Onnistihan meitä lopulta!

Kaskelotti (sperm whale) on hammasvalaista suurin, ja se syö mm. mustekaloja jopa 2 km syvyydessä, josta se nousee pintaan hengittämään parin-kolmenkymmenen minuutin välein. Katsojasta vaikuttavin osa valaasta on sen pyrstö, joka näkyy vasta sen sukeltaessa. Oli yllättävää, että se lähtee pinnasta niin pystysuoraan alaspäin. Itse valas on noin 20 metriä pitkä, joten ehkä oli hyvä ettei se näkynyt kokonaan...





Valaita nähtiin kolme, mikä kuulemma on paljon! Ne ovat yksineläjiä urospuolisia valaita täällä Kaikouran suunnalla - vedet ovat naaraille ja poikasille liian kylmiä. Retken lopuksi veneemme kiersi vielä hyljesaaria. Ihmeellistä kuinka hylkeet pääsevät merilevästä liukasta kalliota ylöspäin. Siellä niitä kölli vieri vieressä, joukossa pienokaisiakin.





Kaikouran valasretki kesti kolmisen tuntia ja oli kyllä mielenkiintoinen kokemus! Mutta me suuntasimme takaisin Christchurchiin matkailijoille suositeltua vuoristoreittiä, jolla olikin kauniita maisemia, sekä vuoristoisia että tasaisia; alla Waiau-joki sillalta kuvattuna.

8.11.09

Moorean maisemia

Rantaelämän ohella ehdimme yhdelle retkelle, nelivetojeepillä tehdylle safarille. Istahdimme mukavasti Jeepin lavalle, ja se lähti yllättävän hurjaa vauhtia porhaltamaan pitkin rantatietä. Kävi ilmi että matka suuntautui vasta seuraavaan hotelliin josta tulikin sitten lava täyteen, yhteensä 10 henkeä. Vauhti pysyi jatkossakin kovana, kunnes ryhdyimme kipuamaan vuorenrinnettä ylöspäin. Tie oli mielenkiintoinen; kaksi betonikaistaletta vierekkäin, juuri Jeepin akselin etäisyydellä toisistaan. Rinteen kulma vain jyrkkeni, kunnes arvelimme että nyt tuli stoppi. Ei suinkaan -- kuskimme oli vain pysähtynyt ottaakseen vauhtia ja veti viimeisen etapin pakki päällä mäen laelle, siellä kun ei olisi ollut kääntymistilaa. Ja kerskui päälle vielä ajaneensa samaa reittiä jo silloin kun tie oli vielä betonoimaton soratie. Ohituskin (juu, samaa tietä ajettiin molempiin suuntiin, emmekä suinkaan olleet ainoa retkue) oli mielenkiintoinen manööveri.

Ylhäältä avautuikin komeat näkymät. Alla lintuperspektiivistä riuttojen ympäröimää lomakeskusta ja veden tasolta Cook's bay, jonne Cook ei tosin koskaan laskenut maihin, paikallisten asukkaiden tervetulotoivotus oli hieman liian sotaisa.

Moorea koostuu useista kukkuloista, joiden keskelle jää alavampia alueita. Se on syntynyt tulivuorenkraaterista ja näkymät ovat sen mukaisia.

Näköalat olivat kierroksen pääasiallinen anti. Lisäksi pysähdyimme muinaisella uhripaikalla, jonne naisilla ei ollut pääsyä, edes uhrina. Kivet olivat toimineet päälliköiden istuimina; mitä korkeampi kivi, sitä tärkeämpi päällikkö. Kuskimme hauskutti matkalaisia parhaansa mukaan. Ennen tuonne saapumista hän totesi että yksi on pakko uhrata, ja se on... the Finnish guy, eniten uhrattavaa nääs. Matkalla poimittiin puusta paikallisia chili-hedelmiä, tosi pieniä. Niitäkin tarjoiltiin miehille, mukamas paikallisena Viagran korvikkeena. Pitihän sitä puraista, tulista oli, muista vaikutuksista ei havaintoa. Viidestä pariskunnasta peräti kaksi oli häämatkalla, ja italialaisen parin heppu totesi tomerana että hän ei moisia aineita tarvitse.

Maatalousoppilaitoksen plantaaseilla saimme tuntumaa moniin viljelykasveihin. Yksi Polyneesian tärkeistä vientituotteista on vanilja. Se ei näytä kummoiseltakaan (kuva alla keskellä), mutta oli tosiaan erinomaisen maukasta, minkä huomasimme testattuamme sitä niin jäätelössä kuin kastikkeissakin. Toinen tärkeä vientituote on ananas, kuvassa vasemmalla. Kasviopin tuntemus lisääntyi taas hiukan -- ananas ei kasvakaan ananaspalmuissa, vaan matalissa pensaissa lähellä maan rajaa. Erityinen ylpeydenaihe paikallisille oli, että Havaiji on lopettanut tai vähintään vähentänyt ananaksen tuotantoaan, ja nykyisin ananaksia viedään Tahitilta Havaijille. Laatukin on vähän erilainen, nämä olivat vieläkin makeampia eikä niissä myöskään ollut puumaista sydäntä, vaan hedelmä oli kokonaisuudessaan syötävä. Kolmas viljelty hedelmä (oikealla) oli papaija.

Eikä siinä kaikki. Greippipuita kasvoi ihan tien varressa, samoin nono-hedelmiä, joista on tullut viime vuosina todellinen menestys. Nono-hedelmän mehulla väitetään olevan jos minkälaisia terveysvaikutuksia, vaikka ne ovatkin kovasti kiistanalaisia eivätkä tieteellisesti todistettuja, kuten Wikipedia kertoo.

Ja kaiken huippuna joka paikka oli tietysti täynnä kukkia, kaikissa mahdollisissa väreissä. Ei ihme että Gauguin viihtyi näissä maisemissa, värit olivat suorastaan hehkuvia.

Kaikkiaan ihan hauska turistireissu. Kekkosen jalanjälkiä tuli kokeiltua (palmun runko on oikeasti aika pyöreä) ja kamerat lauloivat.

Loppuun vielä kuva loman päätösetapista: viimeinen ilta ja yö (se vähä mitä sitä oli, kuljetus lentokentälle lähti klo 3 aamulla) kuluivat taas Tahitilla ja siellä Papeetessa. Nyt oli vähän enemmän aikaa niin että ehdimme pyörähtää hotellin mustalla hiekkarannalla. Väristään huolimatta (tuliperäistä sekin) tosi pehmeää ja miellyttävää. Vuoroveden vaikutuskin tuli täällä hyvin esiin, kun loivaa rantaa riitti myös maalla paljon pidempään kuin Moorealla. Vasten auringon siltaa kuljimme taas takaisin kohti Uutta-Seelantia.