Reippailua

Yksi reissun tavoitteista on ollut liikunnan lisääminen, ja alku näyttää lupaavalta; patikointimittariin on viikon sisään kertynyt varmaan reilut 25 kilometriä. Päivittäisestä kävelystä töihin tulee siihen pieni osa, ja reippailu jatkuu töissä. Työhuone on kolmannessa kerroksessa jonne noustaan portaita; hissikin olisi mutta ihan talon toisessa päässä, joten mieluummin sitä jopa liikkuu jonkin matkaa pystysuunnassa kuin pitkän matkaa vaakasuunnassa. Ja lisäksi kahviautomaatti on eri kerroksessa (!), eli aika monta porrasväliä tulee senkin takia päivisin ravattua. Tosin kahviautomaatista ei oikein voi puhua, kahvi on pikakahvia, ja ainoa automaattinen asia on seinässä oleva hana josta tulee keitettyä vettä.

Mutta varsinaisia kävelylenkkejäkin on tehty, nyt kolme kertaa viikossa, sen rytmin kun saisikin jatkumaan. Lisäksi yliopiston liikuntahalli (paikallinen Atalpa) on ihan kotimme vieressä, joten sulkapalloharrastus on tarkoitus myös aktivoida kunhan keretään. Lenkeille on hyvänä motivaationa uuteen ympäristöön tutustuminen. Aluksi kierreltiin lähiseutua (tyypillistä omakotiasutusta vieri vieressä, amerikkalaiseen tapaan), mutta viikonloppuna lähdettiin sunnuntaimarkkinoille muutaman korttelin päähän. Ne korttelit vaan olivat aika pitkiä... ja huomaamatta tuli tehtyä kymmenen kilsan lenkki. Tai ei ihan huomaamatta, väsyttihän se lopussa, uusista lenkkareista ja mahtavista reitin varrelle sattuneista puista huolimatta.

Seuraavalla kerralla muutimme strategiaa ja hurautimme bussilla keskustaan, josta kävelimme kotiin. Täytyy vielä uudemman kerran kehua täkäläistä bussisysteemiä. Pysäkeillä on aikataulunäytöt. Se nyt ei sinänsä ole uutta, mutta nämä myös toimivat (toisin kuin usein Tampereella) ja lisäksi on toteutettu ilmeisen halvalla tekniikalla, ilman hirmu isoja näyttötauluja. Alla on kaksi kuvaa, vasemmalla perustilassa oleva loota jollainen on lähes joka pysäkin vieressä. Hieman tosin vei aikaa keksiä että loota on interaktiivinen, mutta paikallisia tarkkailemalla sekin selvisi. Oikealla painetaan nappia "City exchange", jolloin syttyy valo sen bussilinjan kohdalle joka on seuraavana keskustaan menossa, ja aikajanalla valo sen pylvään kohdalle, joka kertoo, kauanko bussin tuloon kestää. Ajat perustuvat todelliseen ajantasaiseen seurantaan eivätkä aikatauluihin. Tosi kätevää.

Keskustaan ajelun juju oli se, että sen ja kotimme välissä on ISO kasvitieteellinen puutarha, jonka läpi kävely onkin varsin paljon mukavampaa kuin asutusalueilla liikuskelu. Emme ehtineet nähdä kuin alueen reunoja ja silloinkin lähes eksyimme kiemurtelevilla poluilla, jatkoa seuraa. Puut olivat taas mahtavia, tässä muutama malliksi: vasemmalla tunnistamaton haroilija, oikealla eukalyptus.

Kamera on täällä laulanut ahkeraan, väriloisto on aika uskomaton ottaen huomioon että talvi on vasta takana (ja aika niukasti, lämpötiloista päätellen). Kuvia on liikaa että niitä kaikkia kannattaisi tähän blogiin laittaa, mutta Picasasta löytyy lisää, aluksi kukista ja muutamasta linnusta, osoitteessa http://picasaweb.google.com/kjraiha. Christchurch on "The Garden City" ja hyvin nimensä veroinen. Sen pitäisi myös olla Uuden-Seelannin kaupunki jossa sataa kaikkein vähiten. Sitä on toistaiseksi vähän vaikea uskoa, vaikka isännät kyllä vakuuttavat että meillä on vain käynyt huono tuuri.

Take away -ruokapaikkoja on vieri vieressä, liekö yliopistokaupungin ja opiskelijoiden asuinalueen läheisyyden vaikutusta. Meidänkin lenkkimme päättyi lopulta thai-pikaruokalaan, josta mukaan tarttuneet Gaeng Dang (Red Curry) ja Pad Med Mamuang (Cashew Nuts) olivat tosi maukkaita, runsaita ja edullisia -- Minervalla olisi tässä ympäristössä lieviä vaikeuksia. Rääppeet jäivät huomisen lounaaksi. Laitoksella on tavallista että porukka tuo joko lounaat mukanaan ja lämmittää ne mikrossa, tai ostaa alakerran pienestä kioskista täytettyjä sämpylöitä, croissantteja tai vastaavia.

Aasialaisen gastronomian edustus on ylivertainen; kiinalaista, thaita, intialaista, japanilaista ruokaa löytyy tosi runsaasti. Samoin löytyy noista maista tulleita asukkaita, usein opiskelijoita mutta myös pysyvämmin tänne muuttaneita. Ilmapiiri on kansainvälinen ja suomalainenkin sulautuu hyvin joukkoon.

Tässä kaikki tällä kertaa, rakas päiväkirja. Tähän loppuun vielä kuva paikallisesta cherry blossomista. Kirsikkapuita ei ole kovin paljon mutta sitäkin upeampia!

koti-ikävää?

...koti-ikävää on ilmassa, kun katselen yliopiston nettikameroita. Teilläkin näköjään lämpötila huitelee pikkuisen pakkasen puolella aamusella. Meillä taisi yöllä olla +4. Kauniin näköistä yliopistonrinnettä noissa nettikamerakuvissa - kyllä sitä kelpaa katsella. Olen yrittänyt tiirailla, näkyykö tuttuja.

Täällä on tänään tullut vettä, oltiin aamupäivä kotona kun ei oikein säänkestäviä varusteita ole mukana. Suunnitellaan villasukkien ostoa. Hyvä tehdä töitä kotisohvalla :) kun läppäri lämmittää sylissä.

Iltapäivästä ohjelmassa oli pankkireissu, jossa taas meni reippaasti aikaa, mutta nyt on käteiskassasta iso osa siirretty pankkiin ja uunituoreet ATM-kortit saatu käyttöön. Tällä kertaa riitti yksi allekirjoitettu paperi, viimeksi tiliä avatessa niitä tarvittiin MONTA. Mutta verkkopankkia ei vieläkään saatu käyttöön, kun pankin verkkoyhteydet eivät toimineet! Pankista tultiin töihin eri kautta kuin normaalisti, ja mä olisin täällä aivan eksyksissä ilman Karia. Mites se olikaan naisten spatiaalisen hahmotuskyvyn kanssa... no, mullei ainakaan sitä ole. Nyt on puoli kuusi illalla ja ulkona alkaa jo hämärtää. Jos oikein ymmärsin, viikonloppuna siirretään kelloja kesäaikaan.Kauniina päivänä työhuoneestamme näkyy tällaista:

Paikallisia tapoja

Moni asia jaksaa täällä hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Tärkeimmästä aloittaakseni: urheilu. Tarkkaamattomampi voisi kuvitella että urheilu ja rugby ovat synonyymeja. Telkusta tulee lähinnä vain ja ainoastaan rugbya, Uuden-Seelannin, Australian ja Etelä-Afrikan vuotuinen mestaruussarja on ISO juttu. Ja kun Etelä-Afrikka tänä vuonna on jo vienyt mestaruuden, Uuden-Seelannin ja Australian välinen kolmen ottelun derby siitä kumpi jää viimeiseksi täyttää TV:n viikonloppuna.

Itse pelikin on tottumattoman silmään hilpeän puoleinen. Esim. aloitus: noin kymmenen miestä kummaltakin puolelta asettuu vastakkain, ähinää riittää; ihmiskasojen keskelle jää tyhjä tila, johon toisen joukkueen pelaaja sivulta heittää pallon, tarkoituksena että joku oman joukkueen jäsen sen mylläkän keskeltä kaivaa ja syöttää jalkojen välistä taaksepäin, mistä sitten juosten ja taaksepäin syötellen aletaan kuljetus kohti vastustajan maalia. Toinen esimerkki: sivurajaheittoa tavoittelevat molemmat joukkueet, siten että muut pelaajat nostavat yhden pelaajan mahdollisimman korkealle ilmaan, jotta saisi pallon napatuksi ennen toista joukkuetta. Voisi muuten olla kiva yllätyskortti kotimaisessa futisliigassa!

Ei rugby sentään ihan ainoa urheilu ole. Juuri parhaillaan tulee telkusta Uusi-Seelanti - Australia, lajina naisten "netball". Kuin koripallo, mutta kuljetukset eivät sallittuja, askeltakaan ei saa ottaa pallon kanssa vaan se pitää syöttää; ja lisäksi korista puuttuu takalauta, sukkana pitää heittojen mennä sisään. Eipä niitä juuri yritetä kuin ihan korin alta, ja vaikeata tuntuu sekin olevan, vaikka kolmen sekunnin sisällä ei näköjään blokkauksia sallita.

Rugbyn suosio ei varsinaisesti ollut yllätys, mutta sää vähän oli. Matkaoppaat varoittelevat että sää voi vaihtua todella nopeasti, ja nyt sen kyllä uskoo. Aamulla oli mitä kaunein kirkas päivä, iltapäivällä tuli vettä kaatamalla, ja nyt henki huurua noilla jotka on ulos uskaltautuneet. Suomessa tuli Christchurchin ilmastoa seurattua aika tarkkaan, mutta huomio oli ihan väärissä indikaattoreissa. Kun tuulee idästä tai kaakosta, ilma tulee Etelämantereelta; vaikka mittari näyttäisi +15, windchill factor voi hyvin olla lähempänä viittä astetta. Ja kääntäen, jos tuulee lännestä, se yleensä tarkoittaa että länsirannikolla sataa, mutta kun ilmavirtaus ylittää eteläsaaren alpit, se itärinnettä alas valuessaan lämpiää ja lämmittää koko itärannikon, vähän kuin Fön-ilmiö Euroopassa. Mutta oikein lämpimiä ilmoja saadaan varmaan vielä jonkin aikaa odotella.

Uusi-Seelanti tuli valituksi kohteeksi siksikin, että täällä puhutaan ymmärrettävää kieltä, mutta ymmärrettävyys on joskus kovasti koetuksella. Esim. bussikortille maksuja ladattessa, kun yritimme tallentaa kummankin kortille 25$: "It cn onli bi dn in mltiples of tins." Täh? "It can only be done in multiples of tins." Täh?? Ahaa, tens, ei tins... Vokaaleiden nieleskely ja e:n lausuminen i:nä on tavallisimpia ongelmia, ihan puhuvat kuin Janet. Saisivat opetella täällä, ja Englannissa, puhumaan englantia. Nimim. "kahdeksan vuotta koulussa amerikanenglannin aksentilla puhunut opettaja".

Hintataso on monessa asiassa halvempi kuin Suomessa; ruokakärryn saa täyteen selvästi halvemmalla. Paikallinen olut on kohtalaisen hyvää, voittaa suomalaiset bulkkioluet, mutta tuontioluista ei juuri muuta kiinnostavaa löydy kuin Leffe. Viiniä saa tosi halvalla jos halpaan viiniin tyytyy, mutta esim. Rosemount maksaa jo ihan saman kuin Suomessa, eurooppalaisista puhumattakaan.

Paikallisliikenne toimii uskomattoman hyvin. Linjoja on paljon, bussit kulkevat aikataulun mukaan eivätkä suinkaan kaikki yhtä aikaa niin kuin Suomessa, ja kaikki kohtaavat keskustassa joten vaihtaminenkin olisi helppoa. Keskustassa on vaihtoasema jossa on odotustila sadoille matkustajille, busseilla ei ole vakiopysäkkiä vaan valotaululle ilmestyy tieto mille kuudesta ovesta bussi pysähtyy, ja kaikki käy uskomattoman sujuvasti. Tästä olisi Suomessakin oppimista.

Tuosta huolimatta oli auton hankinta kuitenkin pakollinen operaatio, muuten jäisi retkuilut vähiin. Tosi hankala päätösongelma, pari päivää mietittiin vuoden 96 Opel Omegaa, olis ollut autoa kerrakseen, ja edullinen. Ei sitten kuitenkaan uskallettu sitä valita, ei esim. lähtenyt käyntiin ilman jump starttia kun piti lähteä koeajamaan... Autokauppiaita on vieri vieressä, valinnan varaa on. Lopulta meidät sai asiakkaaksi tyyppi joka oli vähiten sliipattu, tavallisen ihmisen näköinen, ja jolla oli vielä kohtuuhintaisia autoja. Meille sitten valikoitui Suzuki Baleno v. 1999, ajettu 68.000 km, mikä vaikuttaisi kohtuullisen luotettavalta. Autoliitosta kuitenkin hommattiin roadside service, hoitaa meidät kotiin jos auto brakaa kesken kaiken. Myyjä kyllä lupasi että autossa on sadan päivän takuu, ja sanoi olevansa ihmeissään jos näkee meidät sinä aikana... :)

järjestystä

Asumme nurkkatalossa, ja vilkkaasti liikennöity Clyde Road on kampuksen rajana ja meidän katuosoite - siellä on postilaatikko. Clyde Road näkyy kuvassa takana.  Siitä kulkee parikin bussia, ja kulkuyhteydet keskustaan ovat hyvät. Olohuoneessa on iso lasiseinä, joka on tässä vaiheessa tiukasti suljettu, sillä siitä vetää. Ehkä keväämmällä sitten sitä kuistintapaista voi jotenkin hyödyntää... nyt sieltä lähinnä on kurkisteltu (kuten kuvasta näkyy). Talon toisella puolen on autotalli (ja uusi vanha automme sen edessä, jess) ja ainakin toistaiseksi olemme kulkeneet sitä kautta sisään taloon. Mitään kunnon eteisnaulakkoa ei ole missään, vaan kaiketi päällysvaatteet pitäisi viedä vaatekaappiin asti. Arvele, jäävätkö ne roikkumaan ties minne...

Tänään oli ensimmäinen huoltokäynti: talomme on yliopiston kampusaluetta ja täältä roskat viedään yliopiston autolla. Autotallin eteen piti jättää kierrätettävien pullojen (viini-, maito-) ja olutpurkkien kori ja sen päälle ekan vajaan viikon roskat muovisäkissä. Mitään palautettavien pullojen pisteitä ei kaupoissa ole eikä niistä saa pantteja. Maito on huuhteluainepullon näköisessä muovikanisterissa, kaksi litraa kerralla.

Työmatkakin on kellotettu, meillä menee tietojenkäsittelyopin laitokselle kävellessä 12 minuuttia. Maisemat kampuksella ovat upeita -- niistäkin enemmän pian.

Laitoksella kelpaa sielläkin olla: meillä on kolmannen kerroksen huone, jossa on oma parveke (tai itse asiassa, me taidamme jakaa sen jonkun lintupariskunnan kanssa, päätellen jätöksistä jotka eivät ole meidän). Ikkunan saa auki ja puiset sälekaihtimet syrjään halutessaan. Rakennus on kulmikas niin, että Karin työpisteen näkee vinosti isosta kokoushuoneesta, joka on seinänaapurimme. Työhuoneessa on kokolattiamatto ja pöydällä pieni roskalaatikko, kooltaan noin puoli litraa (yes, trash on the desktop, siinä meni sekin valitus suunnittelumetaforien sopimattomuudesta reaalielämään!). Pöydällä oleva roskis pitää itse tyhjentää jonnekin ja roskat lajitella. Siivoamisen yhteydessä kerran viikossa siivooja tyhjentää puhtaiden paperien keruulaatikon, joka sentään on normaali-A4:n kokoinen!

Perillä

Lentokoneessa naapurinani oli japanilainen nainen, joka oli tulossa katsomaan Uudessa-Seelannissa opiskelevaa poikaansa. Kielitaito ei oikein riittänyt sen selvittämiseen, käykö hän usein vieraisilla (mitäpä tuollaisesta 11 tunnin lentomatkasta, ei käynyt edes vessassa koko aikana, !) Todella ystävällinen täti, ja tunsi muumit ja joulupukinkin, jee, ainakin nimeltä. Mitäpä Suomesta muuta voisi kertoakaan!

Uuden-Seelannin isännällämme on auto, jollaista en ole i-ki-nä nähnyt, kengurubensaa (tosin ei täällä taida olla kenguruita?) ja ulvoo kuin nälkäinen karhu kaasutettaessa. Suomessa ei varmasti menisi katsastuksesta läpi... Ei viitsitty kysellä häneltä vinkkejä, mistä kannattaisi auto ostaa, sattuneesta syystä.

Aikaerosta toipuminen on rankkaa. Kari heräsi aamulla taas ennen viittä pirteänä kuin peipponen tekemään autovertailuja nettiautokaupoista (sama kuin ostaisi sian säkissä tai hevosen katsomatta hampaita. Autoista ja autokauppiaista varmaan kerrotaan lisää seuraavassa postissa, we've met some).

Kotitalomme on oikein kotoisa - melkein kuin Pyynikillä: täälläkin on olohuoneessa jos jonkinnäköistä mööpeliä ja keittiön kaapit sekaisin. Kokolattiamatot eivät oikein houkuta mutta minkäs teet - niitten kanssa nyt yritetään elää. Puutarha on iso ympäri talon, ja ruusupensaat ja -puut kukkivat upeasti. Koivuissa ei ole vielä hiirenkorvia, joten täkäläisittäin taitaa olla kevät, mutta tuosta nurmikon viheriöinnistä ja kukkaloistosta voisi muuta luulla. Linnut pesivät pihapuissa, laulua aamusta iltaan. Ihan mukavaa - ainakin silloin, kun tuuli ei ole suoraan Antarktikselta. Sekin on jo koettu, hrrrrrr. Ehkä kaikkein kurjinta on kuitenkin tuo liikenne. Yöllä ei metelistä ole haittaa mutta kun itse ollaan liikenteessä, pitää olla tuplatarkkana tien väärällä puolella ajavien takia. Yksistään kadunylitys on vaarallista kun ei tulevaa liikennettä tajua odottaa siltä kaistalta.

Tästä lähtee

Matka alussa! Onkohan eka kerta kun lennetään Airbus A340:llä? Joka tapauksessa viihdepuoli on huimasti kehittynyt parin vuoden takaisesta. Joka istuimessa oma sähköplugi (jossa tosin läppärin pistoke ei suostu pysymään kiinni, vaan kun yhdistää sen multiadapterin kautta: input Europe, output Europe, niin johan toimii – spooky). Ja viihdekeskus ihan karvalakkipuolellakin käytettävissä; tarjolla isohko joukko (huonoja) elokuvia, valikoima (hyviä, ks. kuva) piirrettyjä, sekä musiikkia joka lähtöön, mukana ihan erinomaisiakin!

Jatkolento on eri allianssin koneella, joten Tokiossa pitää mennä passintarkastuksesta läpi ja tullata laukut. Mielenkiintoinen toi maahantuloformi. Miten voi nimelle olla neljä kenttää, joista japania taitamattomien täytyy täyttää vain kaksi – mitähän noi kaksi boksia siinä yläpuolella on, tietääkö joku? Ja kotiosoitekin on hauska: maa ja kaupunki, mitäs sitä sen tarkemmin ilmoittamaan. Maahantulosysteemit oli hyvin amerikkalaiset, sormenjäljet ja valokuva, mutta virkailijat oli monta astetta ystävällisempiä eikä tuntuneet ottavan hommaa kovin tosissaan. Aulassa lyö japanilainen värimaailma heti vastaan, on pastellia, pinkkiä, hennon vaaleanvihreää…

Aikaa on, sitä tappaessa voi vaikka ihmetellä lähtötaulun eksoottisia paikannimiä. Mistä löytyy Shenyang? Cebu? Denpasar? Kansai? Busan? Kaohsiung? Kona? loputtomiin… Suomessa sitä taivastelee miten huono on ulkomaalaisten maantieto kun eivät tiedä missä Suomi ja Helsinki ovat, Tampereesta puhumattakaan. Vaan kun kyllin kauas menee niin loppuu kyllä maantieto kesken itseltäkin ihan yhtä lailla.
H1N1 näkyy. Ensimmäisenä lyötiin kaikille maahantulijoille varoituslappu kouraan, ja kasvosuojukset ovat yleinen näky terminaalissa.
Japanilaista ruokaa olisi ollut tietysti tarjolla, mutta muovinen ruokalista ei houkutellut, mäkkärin hampurilainen veti väsyneillä ruokailijoilla pitemmän korren.

Matkan rankin osuus oli 9 tunnin odotus Naritassa, kun uni painaa päälle niin että on pystyyn nukahtaa; ehkä kaksi pitkää yölentoa peräkkäin ei sittenkään ollut paras tapa matkustaa. Kun oli jatkolennolle tsekattu, odotusaulasta löytyi hieromatuoleja, 10 minuuttia = 200 yeniä (pari euroa). On niitä ennenkin koitettu, mutta ne ovat olleet lähinnä kevyesti hyristäviä -- nämä olivat todellisia hierojia, mukiloivat selkää, hartioita ja pohkeita niin että tuntui. Teki oikeasti hyvää.

Jatkolennosta ei paljon ole muistikuvia, meni nukkuessa ja Slummien miljonääriä katsoessa. Perillä maahantulo oli paljon simppelimpää kuin oli peloteltu, ainut ongelma oli virkailijoiden aksentti joka oli yhtä vaikeaselkoista kuin Janetilla. (On sittemmin osoittautunut ihan yleiseksi vaivaksi, mutta siitä lisää myöhemmin.) Kentällä odotti Andy ja lyhyt autokyyti uuteen KOTIIN.