arkea ennen lähtöä

Toukokuu on jo hyvässä vauhdissa. Kiirettä... konferenssipapereita, jättimäisiä Excel-taulukoita, viimeistä datankeruuta, tilastoanalyysiä. Vappua ei täällä tunneta, mikä tietysti meille sopi. Lauantaina (vapunpäivänä) kun tulimme jatkamaan töitä laitokselle, mikroluokka oli täynnä väkeä - opiskelut kiivaimmillaan. Hyvä että on määräaikoja!

Määräaikoja on myös tamperelaisilla graduntekijöillä, joitten opinto-oikeus vanhassa tutkinnossa vanhenee heinäkuussa. Tulee monta gradua ohjattua Uudesta-Seelannista. On sekin varmaan hyvä tapa käyttää aika projektitutkijana, mutta...

Tässä ei voi muuta kuin nauttia "puutarhamme hedelmistä". Kummasti täällä lähinnä kasvaa tuommoisia oransseja sieniä; tämä freessi yksilö paistaa silmään aamiaispöydässä istuessamme. Ensimmäistäkään kantarellia ei ole tullut vastaan. Oikeanpuoleinen liljakasvi ilahduttaa oransseilla marjoilla, jotka löytyivät ihan suolakurkun näköisestä pötkylästä. Pötkylät ovat nyt auenneet, kun aikani niitä ihmettelin.
Kevät kai on muuten tulossa: kesällä komeasti kukkineet kallat kuolivat pois, mutta nyt niitten tilalla on pienet vihreät varret uutta elämää. Mietin ottaisinko niitten siemeniä talteen mutten sitten ottanut: olivat mokomat niin limaisen oloisia että tullissahan niistä kiinni olisi jäänyt.

Aurinko on paistanut viime päivinä kauniisti, ja se on aamulla ylhäällä ennen meitä. Silti on aamulla ja illalla kyl-mä, viitisen astetta meidän mittarissa (jota ei tosin ole kalibroitu). Onneksi saimme ohjeet olohuoneen pellettitulen hoitoon. Pelletit ovat pieniä papanoita, joita ostetaan säkkikaupalla, ja joita tuli polttaa takassa. Tuhkaa ei juuri tule. Lämmintä tulee mukavasti, kun tuli on päällä, mutta takka ei varaa lämpöä. Pellettejä kuluu siis, eikä tuo nyt kovin kummoiselta näytä. Huriseekin kovasti, kun sähkökäyttöisenä annostelee pellettejä tuleen.


Vähän nolottaa - vaikkei kai syytä - kun piti pyytää paikallinen facilities management -talkkari apuun kun emme saaneet tulta syttymään. Kävi ilmi että kirjoituspöydän laatikosta löytämissämme ohjeissa mainittu automaattinen syttyminen ei koske tuota takkamallia joka meillä on! Kaikkiin taloihin monistettuja ohjeita ei tietenkään oltu räätälöity talokohtaisiksi, sigh. Toinen ihmetyksen aihe meille oli eteisen katossa oleva tuuletusimuri, jota myös pyysimme talkkarin katsomaan. Toinen talkkari kävi ja totesi, että joo, imuri oli säädetty 15:een asteeseen, joten ei ihme että oli kylmä, ja jokin osa siitä oli rikki niin ettei säätöjä voinut muuttaa. Nyt meillä ei sitten ole tuuletusimuria, mutta talo on paljon lämpöisempi kuin syyskuussa saavuttuamme ChCh:n kevääseen.


Sunnuntaina ehdimme sentään käydä kävelemässä ja ihailemassa ruusuja ruusutarhassa (Mona Vale).

Upeita kukkia! Monet puut ovat jo lehdettömiä, mutta ruusut sen kun kukoistavat.

Alla verenpisaroita (fuchsia).
Mona Vale on kaunis paikka. Paikalla oli myös morsiuspari, jota kuvattiin jos jostakin kulmasta. Millainen kuva tästäkin kulmasta mahtoi tulla, kun kuvaaja makaa hääparin jalkojen juuressa. Nenäkarvoja kehiin? Kaksoisleukaa noilla ei vielä tainnut ollakaan. Morsiustyttö saa punaisestaan kyllä vauhdikkaan iltamekon, vientiä voi olla!


Eilinen ilta oli varattu naapurimme Keithin vierailuluennon kuunteluun.  Keith on Lontoon läheltä Royal Hollowaysta, joka mainitaan kolmesti Dan Brownin menestyskirjassa (Da Vinci code): sankaritar on siellä oppinut jotain joka auttaa ratkaisemaan koodeja. Mutta mitä? Se selvisi luennon aikana. Keith osoitti vastaansanomattomalla tavalla, että temppu oli lähinnä paperin säästöä, kun aakkosten alkupää sovitettiin loppupään aakkosiin eikä loppupäätä erikseen tarvinnut sovittaa alkupäähän - sama paritus toimi kumpaankin suuntaan! Modernin kryptografian kanssa sillä kuitenkin on vähän tekemistä. -Harvoin saa kuulla noin mukavan ja mielenkiintoisen luennon. Sitä on kuulemma pidetty myös nuoremmalle kuulijakunnalle, eikä yleisö saa jäädä istumaan hiljaa. Meidätkin (suurelta osin harmajapäät; kyseinen luento oli tarkoitettu yleistajuiseksi "community interest" -luennoksi, ja paikalla olikin ilmeisesti yliopiston alumnia) pistettiin lausumaan naisten ja miesten repliikit suorassa lainauksessa da Vincistä! Hauskuutta tuotti etenkin miesten repliikki, jota edelsi kehotus "...chuckled": miehet innostuivat hekottelemaan niin ettei kuorolausunnasta tullut kerrassaan mitään. Pitäisiköhän yrittää omalla luennolla.

Kuulemma Keithin tavoitteena oli kirjoittaa kirja täällä ollessaan; mukana vaimo ja kaksi pientä lasta... mitenhän hyvin kirja on edennyt näissä maisemissa ja - Keith kun on innokas lintubongari - paikallisiin tipusiin tutustuttaessa? Jos oikeasti haluaisi saada aikaan tieteellisiä kontribuutioita, tulisi harkita muuta paikkaa kuin Uusi-Seelanti. Ihan liikaa nähtävää ja koettavaa!

Syksyn värejä

Murto!

Reissasimme viikonloppuna Aucklandiin (Carole King & James Taylor, jess!) ja kotimatkalla poikkesimme Wellingtoniin. Kivaa oli, mutta siitä joskus ehkä enemmän. Nimittäin tällä hetkellä päällimmäisenä on epäusko: meillä oli lauantai-aamun ja maanantai-illan välisenä aikana käynyt murtovaras, joka tyhjensi kaapit onnistuneesti. Vieläkin tuntuu kuin tämä olisi pahaa unta!

Olimme kotona iltasella Wellingtonin lennolta noin 22:20, ja ensimmäisenä huomasin, että ulko-ovi oli auki. Seuraavakin ovi oli auki. Sitten jo säntäsin pitemmälle: kaappien ovet auki, iik, missä tietokoneet? Ei ole missään. Ei voi olla totta! Ruokapöydän viereinen ikkuna rikottu. Siihen oli tehty pienehkö reikä (josta kumpikaan meistä ei olisi mahtunut läpi), lasia joka puolella pöydällä ja pöydän alla... mutta syklaami kukki komeasti pöydällä edelleen, joten murtautuja ei ollut riehunut, vain tullut sisään ja poiminut tarvitsemansa.

Pikkuhiljaa selvisi, että kadonnut oli paljon muutakin kuin kaksi läppäriä piuhoineen (joissa suomalaiset näppäimistöt ja liitännät, varmaan rosmo on mielissään kun sen huomaa!) Eniten rassaa se, että varas löysi myös koneista otetut varmuuskopiot erillisillä kovalevyillä. Sinne meni miltei kaikki täällä otetut valokuvat, joita oli sadoittain. Ja sähköpostiarkistot. Nyt ehkä muistamme mutta kuinkahan viiden vuoden kuluttua... kuinkahan ihmisen muisti voi ollenkaan toimia ilman tietokoneen tuomaa tukea?

Rosmolle kelpasi kaikki viinipullot, jopa jääkaapin ovessa ollut puolityhjä rosepullo, ja pöydällä olleet oluet, siiderit ja puolitäysi Calvados-pullo. Fiksusti oli ottanut käyttöön kankaiset kauppakassit, jotka sopivat hyvin pullojen kuskaukseen; täkäläisistä haperoista muovikasseista pohja pettäisi jo parin pullon painosta. Myös tyttöjen ostama kirjava reppu oli viety. Sinne varmaan sitten ne läppärit... Joitakin koruja oli myös viety, kiikarit ja kamera.

Kari soitti ensi töikseen poliisille, joka kirjasi ylös tapahtuneen. Myös yliopiston Securityyn otimme yhteyttä, ja paikalla kävikin samantien yksi vartijoista tapahtunutta ihmettelemässä. Hänen kauttaan järjestyi kätevästi ikkunankorjaaja, joka kävi ja korjasi ikkunan vielä samana iltana. Valittelivat huonoa tuuria, että satuimme rikollisen kohteeksi.

Eilen sitten kävi mukava sormenjälkien ottaja, siviiliasuinen poliisimies kravatti kaulassa. Siitä ruokapöydän vierestä ikkunanpuusta oli paras paikka kokeilla. Hänellä oli mukanaan magnetoitua rautajauhoa joka ottaa kiinni erityisesti sormenjäljissä olevaan hikeen eikä lennä ympäriinsä kuten tavallinen pölyävä sormenjälkijauhe. Ikkunan alapuusta sitten löytyi kunnollinen vasemman käden jälki siitä mistä sisälle oli kavuttu. Paikan ja asennon perusteella oli ilmeistä, että kyseessä oli tunkeutujan jäljet, sillä kukaan ei saa käsiään siihen asentoon sisällä huoneessa ollessaan. Meiltä ei otettu sormenjälkiä. Juuri äsken (torstaina iltapäivällä) sormenjäljet ottanut poliisi sitten soitti, että sormenjäljet löytyivät rekisteristä ja nyt siis tekijä on tiedossa ja tunnettu - on harrastanut tällaisia keikkoja ennenkin. Vähän ehkä toivoa päästä tietokoneiden jäljille... mutta jäljitystehtävä on muiden poliisien kontolla, joten jäämme odottamaan. Toivottavasti he ovat yhtä tehokkaita kuin meillä poikennut!

En ole paljon nukkunut alkuviikon öinä, vaikka hoimme itsellemme, että maallistahan kaikki tämä on. Mutta onhan tässä positiivisiakin puolia. Ratkesi kertaheitolla, kannattaako reppua ja kiikaria tuoda mukana Suomeen. Kari tuossa ennen reissua tuskaili monet tunnit läppärinsä kanssa, sen levy alkoi täyttyä musiikista ja kuvista. Nyt ei ainakaan ole levynsiivousongelmaa. Uusi pieni Acer Aspire pelittää mainiosti ja painaa kolmasosan siitä mitä vanha läppäri.