Moorean maisemia

Rantaelämän ohella ehdimme yhdelle retkelle, nelivetojeepillä tehdylle safarille. Istahdimme mukavasti Jeepin lavalle, ja se lähti yllättävän hurjaa vauhtia porhaltamaan pitkin rantatietä. Kävi ilmi että matka suuntautui vasta seuraavaan hotelliin josta tulikin sitten lava täyteen, yhteensä 10 henkeä. Vauhti pysyi jatkossakin kovana, kunnes ryhdyimme kipuamaan vuorenrinnettä ylöspäin. Tie oli mielenkiintoinen; kaksi betonikaistaletta vierekkäin, juuri Jeepin akselin etäisyydellä toisistaan. Rinteen kulma vain jyrkkeni, kunnes arvelimme että nyt tuli stoppi. Ei suinkaan -- kuskimme oli vain pysähtynyt ottaakseen vauhtia ja veti viimeisen etapin pakki päällä mäen laelle, siellä kun ei olisi ollut kääntymistilaa. Ja kerskui päälle vielä ajaneensa samaa reittiä jo silloin kun tie oli vielä betonoimaton soratie. Ohituskin (juu, samaa tietä ajettiin molempiin suuntiin, emmekä suinkaan olleet ainoa retkue) oli mielenkiintoinen manööveri.

Ylhäältä avautuikin komeat näkymät. Alla lintuperspektiivistä riuttojen ympäröimää lomakeskusta ja veden tasolta Cook's bay, jonne Cook ei tosin koskaan laskenut maihin, paikallisten asukkaiden tervetulotoivotus oli hieman liian sotaisa.

Moorea koostuu useista kukkuloista, joiden keskelle jää alavampia alueita. Se on syntynyt tulivuorenkraaterista ja näkymät ovat sen mukaisia.

Näköalat olivat kierroksen pääasiallinen anti. Lisäksi pysähdyimme muinaisella uhripaikalla, jonne naisilla ei ollut pääsyä, edes uhrina. Kivet olivat toimineet päälliköiden istuimina; mitä korkeampi kivi, sitä tärkeämpi päällikkö. Kuskimme hauskutti matkalaisia parhaansa mukaan. Ennen tuonne saapumista hän totesi että yksi on pakko uhrata, ja se on... the Finnish guy, eniten uhrattavaa nääs. Matkalla poimittiin puusta paikallisia chili-hedelmiä, tosi pieniä. Niitäkin tarjoiltiin miehille, mukamas paikallisena Viagran korvikkeena. Pitihän sitä puraista, tulista oli, muista vaikutuksista ei havaintoa. Viidestä pariskunnasta peräti kaksi oli häämatkalla, ja italialaisen parin heppu totesi tomerana että hän ei moisia aineita tarvitse.

Maatalousoppilaitoksen plantaaseilla saimme tuntumaa moniin viljelykasveihin. Yksi Polyneesian tärkeistä vientituotteista on vanilja. Se ei näytä kummoiseltakaan (kuva alla keskellä), mutta oli tosiaan erinomaisen maukasta, minkä huomasimme testattuamme sitä niin jäätelössä kuin kastikkeissakin. Toinen tärkeä vientituote on ananas, kuvassa vasemmalla. Kasviopin tuntemus lisääntyi taas hiukan -- ananas ei kasvakaan ananaspalmuissa, vaan matalissa pensaissa lähellä maan rajaa. Erityinen ylpeydenaihe paikallisille oli, että Havaiji on lopettanut tai vähintään vähentänyt ananaksen tuotantoaan, ja nykyisin ananaksia viedään Tahitilta Havaijille. Laatukin on vähän erilainen, nämä olivat vieläkin makeampia eikä niissä myöskään ollut puumaista sydäntä, vaan hedelmä oli kokonaisuudessaan syötävä. Kolmas viljelty hedelmä (oikealla) oli papaija.

Eikä siinä kaikki. Greippipuita kasvoi ihan tien varressa, samoin nono-hedelmiä, joista on tullut viime vuosina todellinen menestys. Nono-hedelmän mehulla väitetään olevan jos minkälaisia terveysvaikutuksia, vaikka ne ovatkin kovasti kiistanalaisia eivätkä tieteellisesti todistettuja, kuten Wikipedia kertoo.

Ja kaiken huippuna joka paikka oli tietysti täynnä kukkia, kaikissa mahdollisissa väreissä. Ei ihme että Gauguin viihtyi näissä maisemissa, värit olivat suorastaan hehkuvia.

Kaikkiaan ihan hauska turistireissu. Kekkosen jalanjälkiä tuli kokeiltua (palmun runko on oikeasti aika pyöreä) ja kamerat lauloivat.

Loppuun vielä kuva loman päätösetapista: viimeinen ilta ja yö (se vähä mitä sitä oli, kuljetus lentokentälle lähti klo 3 aamulla) kuluivat taas Tahitilla ja siellä Papeetessa. Nyt oli vähän enemmän aikaa niin että ehdimme pyörähtää hotellin mustalla hiekkarannalla. Väristään huolimatta (tuliperäistä sekin) tosi pehmeää ja miellyttävää. Vuoroveden vaikutuskin tuli täällä hyvin esiin, kun loivaa rantaa riitti myös maalla paljon pidempään kuin Moorealla. Vasten auringon siltaa kuljimme taas takaisin kohti Uutta-Seelantia.