arkea ennen lähtöä

Toukokuu on jo hyvässä vauhdissa. Kiirettä... konferenssipapereita, jättimäisiä Excel-taulukoita, viimeistä datankeruuta, tilastoanalyysiä. Vappua ei täällä tunneta, mikä tietysti meille sopi. Lauantaina (vapunpäivänä) kun tulimme jatkamaan töitä laitokselle, mikroluokka oli täynnä väkeä - opiskelut kiivaimmillaan. Hyvä että on määräaikoja!

Määräaikoja on myös tamperelaisilla graduntekijöillä, joitten opinto-oikeus vanhassa tutkinnossa vanhenee heinäkuussa. Tulee monta gradua ohjattua Uudesta-Seelannista. On sekin varmaan hyvä tapa käyttää aika projektitutkijana, mutta...

Tässä ei voi muuta kuin nauttia "puutarhamme hedelmistä". Kummasti täällä lähinnä kasvaa tuommoisia oransseja sieniä; tämä freessi yksilö paistaa silmään aamiaispöydässä istuessamme. Ensimmäistäkään kantarellia ei ole tullut vastaan. Oikeanpuoleinen liljakasvi ilahduttaa oransseilla marjoilla, jotka löytyivät ihan suolakurkun näköisestä pötkylästä. Pötkylät ovat nyt auenneet, kun aikani niitä ihmettelin.
Kevät kai on muuten tulossa: kesällä komeasti kukkineet kallat kuolivat pois, mutta nyt niitten tilalla on pienet vihreät varret uutta elämää. Mietin ottaisinko niitten siemeniä talteen mutten sitten ottanut: olivat mokomat niin limaisen oloisia että tullissahan niistä kiinni olisi jäänyt.

Aurinko on paistanut viime päivinä kauniisti, ja se on aamulla ylhäällä ennen meitä. Silti on aamulla ja illalla kyl-mä, viitisen astetta meidän mittarissa (jota ei tosin ole kalibroitu). Onneksi saimme ohjeet olohuoneen pellettitulen hoitoon. Pelletit ovat pieniä papanoita, joita ostetaan säkkikaupalla, ja joita tuli polttaa takassa. Tuhkaa ei juuri tule. Lämmintä tulee mukavasti, kun tuli on päällä, mutta takka ei varaa lämpöä. Pellettejä kuluu siis, eikä tuo nyt kovin kummoiselta näytä. Huriseekin kovasti, kun sähkökäyttöisenä annostelee pellettejä tuleen.


Vähän nolottaa - vaikkei kai syytä - kun piti pyytää paikallinen facilities management -talkkari apuun kun emme saaneet tulta syttymään. Kävi ilmi että kirjoituspöydän laatikosta löytämissämme ohjeissa mainittu automaattinen syttyminen ei koske tuota takkamallia joka meillä on! Kaikkiin taloihin monistettuja ohjeita ei tietenkään oltu räätälöity talokohtaisiksi, sigh. Toinen ihmetyksen aihe meille oli eteisen katossa oleva tuuletusimuri, jota myös pyysimme talkkarin katsomaan. Toinen talkkari kävi ja totesi, että joo, imuri oli säädetty 15:een asteeseen, joten ei ihme että oli kylmä, ja jokin osa siitä oli rikki niin ettei säätöjä voinut muuttaa. Nyt meillä ei sitten ole tuuletusimuria, mutta talo on paljon lämpöisempi kuin syyskuussa saavuttuamme ChCh:n kevääseen.


Sunnuntaina ehdimme sentään käydä kävelemässä ja ihailemassa ruusuja ruusutarhassa (Mona Vale).

Upeita kukkia! Monet puut ovat jo lehdettömiä, mutta ruusut sen kun kukoistavat.

Alla verenpisaroita (fuchsia).
Mona Vale on kaunis paikka. Paikalla oli myös morsiuspari, jota kuvattiin jos jostakin kulmasta. Millainen kuva tästäkin kulmasta mahtoi tulla, kun kuvaaja makaa hääparin jalkojen juuressa. Nenäkarvoja kehiin? Kaksoisleukaa noilla ei vielä tainnut ollakaan. Morsiustyttö saa punaisestaan kyllä vauhdikkaan iltamekon, vientiä voi olla!


Eilinen ilta oli varattu naapurimme Keithin vierailuluennon kuunteluun.  Keith on Lontoon läheltä Royal Hollowaysta, joka mainitaan kolmesti Dan Brownin menestyskirjassa (Da Vinci code): sankaritar on siellä oppinut jotain joka auttaa ratkaisemaan koodeja. Mutta mitä? Se selvisi luennon aikana. Keith osoitti vastaansanomattomalla tavalla, että temppu oli lähinnä paperin säästöä, kun aakkosten alkupää sovitettiin loppupään aakkosiin eikä loppupäätä erikseen tarvinnut sovittaa alkupäähän - sama paritus toimi kumpaankin suuntaan! Modernin kryptografian kanssa sillä kuitenkin on vähän tekemistä. -Harvoin saa kuulla noin mukavan ja mielenkiintoisen luennon. Sitä on kuulemma pidetty myös nuoremmalle kuulijakunnalle, eikä yleisö saa jäädä istumaan hiljaa. Meidätkin (suurelta osin harmajapäät; kyseinen luento oli tarkoitettu yleistajuiseksi "community interest" -luennoksi, ja paikalla olikin ilmeisesti yliopiston alumnia) pistettiin lausumaan naisten ja miesten repliikit suorassa lainauksessa da Vincistä! Hauskuutta tuotti etenkin miesten repliikki, jota edelsi kehotus "...chuckled": miehet innostuivat hekottelemaan niin ettei kuorolausunnasta tullut kerrassaan mitään. Pitäisiköhän yrittää omalla luennolla.

Kuulemma Keithin tavoitteena oli kirjoittaa kirja täällä ollessaan; mukana vaimo ja kaksi pientä lasta... mitenhän hyvin kirja on edennyt näissä maisemissa ja - Keith kun on innokas lintubongari - paikallisiin tipusiin tutustuttaessa? Jos oikeasti haluaisi saada aikaan tieteellisiä kontribuutioita, tulisi harkita muuta paikkaa kuin Uusi-Seelanti. Ihan liikaa nähtävää ja koettavaa!

Syksyn värejä

Murto!

Reissasimme viikonloppuna Aucklandiin (Carole King & James Taylor, jess!) ja kotimatkalla poikkesimme Wellingtoniin. Kivaa oli, mutta siitä joskus ehkä enemmän. Nimittäin tällä hetkellä päällimmäisenä on epäusko: meillä oli lauantai-aamun ja maanantai-illan välisenä aikana käynyt murtovaras, joka tyhjensi kaapit onnistuneesti. Vieläkin tuntuu kuin tämä olisi pahaa unta!

Olimme kotona iltasella Wellingtonin lennolta noin 22:20, ja ensimmäisenä huomasin, että ulko-ovi oli auki. Seuraavakin ovi oli auki. Sitten jo säntäsin pitemmälle: kaappien ovet auki, iik, missä tietokoneet? Ei ole missään. Ei voi olla totta! Ruokapöydän viereinen ikkuna rikottu. Siihen oli tehty pienehkö reikä (josta kumpikaan meistä ei olisi mahtunut läpi), lasia joka puolella pöydällä ja pöydän alla... mutta syklaami kukki komeasti pöydällä edelleen, joten murtautuja ei ollut riehunut, vain tullut sisään ja poiminut tarvitsemansa.

Pikkuhiljaa selvisi, että kadonnut oli paljon muutakin kuin kaksi läppäriä piuhoineen (joissa suomalaiset näppäimistöt ja liitännät, varmaan rosmo on mielissään kun sen huomaa!) Eniten rassaa se, että varas löysi myös koneista otetut varmuuskopiot erillisillä kovalevyillä. Sinne meni miltei kaikki täällä otetut valokuvat, joita oli sadoittain. Ja sähköpostiarkistot. Nyt ehkä muistamme mutta kuinkahan viiden vuoden kuluttua... kuinkahan ihmisen muisti voi ollenkaan toimia ilman tietokoneen tuomaa tukea?

Rosmolle kelpasi kaikki viinipullot, jopa jääkaapin ovessa ollut puolityhjä rosepullo, ja pöydällä olleet oluet, siiderit ja puolitäysi Calvados-pullo. Fiksusti oli ottanut käyttöön kankaiset kauppakassit, jotka sopivat hyvin pullojen kuskaukseen; täkäläisistä haperoista muovikasseista pohja pettäisi jo parin pullon painosta. Myös tyttöjen ostama kirjava reppu oli viety. Sinne varmaan sitten ne läppärit... Joitakin koruja oli myös viety, kiikarit ja kamera.

Kari soitti ensi töikseen poliisille, joka kirjasi ylös tapahtuneen. Myös yliopiston Securityyn otimme yhteyttä, ja paikalla kävikin samantien yksi vartijoista tapahtunutta ihmettelemässä. Hänen kauttaan järjestyi kätevästi ikkunankorjaaja, joka kävi ja korjasi ikkunan vielä samana iltana. Valittelivat huonoa tuuria, että satuimme rikollisen kohteeksi.

Eilen sitten kävi mukava sormenjälkien ottaja, siviiliasuinen poliisimies kravatti kaulassa. Siitä ruokapöydän vierestä ikkunanpuusta oli paras paikka kokeilla. Hänellä oli mukanaan magnetoitua rautajauhoa joka ottaa kiinni erityisesti sormenjäljissä olevaan hikeen eikä lennä ympäriinsä kuten tavallinen pölyävä sormenjälkijauhe. Ikkunan alapuusta sitten löytyi kunnollinen vasemman käden jälki siitä mistä sisälle oli kavuttu. Paikan ja asennon perusteella oli ilmeistä, että kyseessä oli tunkeutujan jäljet, sillä kukaan ei saa käsiään siihen asentoon sisällä huoneessa ollessaan. Meiltä ei otettu sormenjälkiä. Juuri äsken (torstaina iltapäivällä) sormenjäljet ottanut poliisi sitten soitti, että sormenjäljet löytyivät rekisteristä ja nyt siis tekijä on tiedossa ja tunnettu - on harrastanut tällaisia keikkoja ennenkin. Vähän ehkä toivoa päästä tietokoneiden jäljille... mutta jäljitystehtävä on muiden poliisien kontolla, joten jäämme odottamaan. Toivottavasti he ovat yhtä tehokkaita kuin meillä poikennut!

En ole paljon nukkunut alkuviikon öinä, vaikka hoimme itsellemme, että maallistahan kaikki tämä on. Mutta onhan tässä positiivisiakin puolia. Ratkesi kertaheitolla, kannattaako reppua ja kiikaria tuoda mukana Suomeen. Kari tuossa ennen reissua tuskaili monet tunnit läppärinsä kanssa, sen levy alkoi täyttyä musiikista ja kuvista. Nyt ei ainakaan ole levynsiivousongelmaa. Uusi pieni Acer Aspire pelittää mainiosti ja painaa kolmasosan siitä mitä vanha läppäri.

Käännepiste!

Mahtavia maisemia

Tiivistelmä: Vettä, jäätä, lunta. Kallioita, vuoria, sademetsää. Pingviinejä, delfiinejä, lintuja. 1950 km.

Maanantaina 22.3. starttasimme näillä näkymin viimeiselle pidemmälle retkelle Uudessa-Seelannissa. Suuntana rannikkoseudut Christchurchista etelään, niin idässä, etelässä kuin lännessäkin.

Ensimmäinen kohteemme oli Oamarun kaupunki (kartalla B). Tavoitteena oli päästä näkemään luonnossa pingviinejä, joista tammikuun kiertueella oli näkyvissä vain jälkiä hiekassa. Nyt oli parempi onni. Iltahämärän alkaessa laskeutua keltasilmäpingviinit palailivat kotirannalle päivittäiseltä kalastusmatkaltaan. Tässä pari kaverusta, toinen hoputtaa kun jälkimmäinen tahtoi vielä lähteä takaisin pienelle loppupulahdukselle.

Keltasilmäpingviinejä on vain Uudessa-Seelannissa ja ne ovat erittäin harvinaisia. Muutama vuosikymmen sitten parien määrä oli pienentynyt vain sataan. Nyt tehokkaan suojelun ja suojelualueiden ansiosta määrä on kasvussa, tällä hetkellä pesii noin 350 paria. Pesät ovat yllättävän korkealla rinteessä, sieltä emme olisi niitä osanneet viimeksi edes etsiä. Ylärinteeseen on rakennettu myös katselulavoja joilta pingviinejä voi bongata niitä häiritsemättä. Jotkut kuitenkin tulevat varsin lähelle, kuten alla kuvattu yksilö.

Pingviinit on tottunut mieltämään Chaplin-kävelyä keikuttelevina frakkiveikkoina. Kyllähän kävely sellaista tosiaan onkin, mutta etunoja on paljon tiukempi kuin Chapella. Sen ymmärtää hyvin, kun jatkuvasti joutuu vasten tuulta puskemaan. Itsekin etsiydyin (retken myöhemmissä vaiheissa) luontevasti samaan asentoon kun tuuli oikein tuiversi. Selvää yhdennäköisyyttä, vai mitä?

Keltasilmäpingviinien pesimisalueelta riensimme ripeästi niemen toiselle rannalle, joka puolestaan on pienten sinipingviinien kotiseutua. Sinne on rakennettu kokonainen liikeyritys, jossa on kaikkea mahdollista pingviinirompetta -- sekä iso katsomo, josta voi seurata kun sinipingviinit saapuvat nekin kalastamasta kotiinsa. Sinipingviinien sisäinen kello käy vähän eri aikaa kuin isommilla sukulaisillaan; ne palaavat kalasta noin tuntia myöhemmin. Näitä pingviinejä oli kuutisenkymmentä, kymmenkertaisesti keltasilmäpingviineihin verrattuna. Ne kokoontuvat kuulemma 500 metrin päässä rannasta noin kymmenen pingviinin ryhmiin, ja ryhmät sitten rantautuivat yksi kerrallaan.

Alueella oli valokuvauskielto jotta pingviinejä ei häirittäisi. Se tuntui vähän liioitellulta, sillä alue oli kirkkaasti valaistu, ja kotiutuneet pingviinit kisailivat ihan vapautuneesti pesäkolojensa välisellä alueella. Kun näitä ei saanut kuvata niin alla oikealla kuva marraskuiselta Australian matkaltamme. Siellä samaiset pingviinit pesivät Melbournen sataman kivikkoisella aallonmurtajalla, ja siellä niitä pääsi seuraamaan ihan vierestä.

Oamarussa, kuten jokaisessa vähänkään isommassa kylässä, on keskeisellä paikalla muistomerkki brittiläisen imperiumin sodissa kaatuneille uusi-seelantilaisille. Täällä se oli harvinaisen komea, alla buurisodan muistomerkki. Ensimmäisen maailmansota oli tainnut saada oman pystinsä.

Yövyttyämme jatkoimme tiistaina matkaa kohti Kaka Pointtia (kartalla D). Matkalle osui kuitenkin Dunedinin kaupunki (C), jossa vietimme pitkän tovin erinomaisessa Otagon museossa. Hämmästyttävä kokemus, kaupunki on puolta pienempi kuin esim. Tampere, mutta silti museossa yhdistyi Heurekan tiedekeskusmainen näyttely moniin sekä paikallisiin että eksoottisiin osastoihin.

Museossa oli erinomainen näyttely polyneesian saaristosta. Esim. vasemmalla olevat karttapohjaan sijoitetut laivojen pienoismallit kertoivat hienosti sekä kulttuurien yhtäläisyyksistä (katamaraanit olivat käytössä lähes kaikkialla) että eroista (katamaraaneista saa hämmästyttävän monta muunnelmaa). Oikealla näkyy taidokkaita laivojen keulakoristeita. Hakematta tulee mieleen, että Mauri Kunnas on täällä varmaankin nuorena poikana käynyt.

Tiedekeskusosastolla oli leluja pienille ja vähän isommillekin pojille (alla vasemmalla hiano pallojen liukurata). Siellä oli myös vanha tuttavuus, Mindball-peli. Sitä pelataan laittamalla aivotoimintaa mittaava panta pään ympärille, ja keskellä pelipöytää on pallo joka liikkuu aivojen aktiivisuuden mukaan. Mitä vähemmän aivot hyrräävät, sen parempi -- pallo liikkuu silloin kohti vastustajan maalia. Saila antoi kunnon vastuksen (oikeanpuoleisin käyrä) ja peli kesti pitkään, toisin kuin taannoin Tukholmassa jossa voitin kollegani Mikko Samsin suunnilleen sata-nolla. Mutta lopulta pallo oli nytkin Sailan maalissa. Olen varmaan ihan väärällä alalla jos bravuurini on aivojen nollaus, sen sijaan että innovaatioita pukkaisi maailmaan jatkuvasti, kuten nyky-yliopistossa pitäisi.

Museon vetonaula oli kuitenkin trooppinen metsä, joka oli keinotekoisesti luotu keskelle museota, ja jossa lenteli noin tuhat tropiikeista tuotua perhosta. Uskomatonta väriloistoa! Kuvia kertyi kameraan kymmenittäin, alla vain pari esimerkkiä. Perhoset ovat yllättävän pitkäikäisiä, jotenkin sitä on tottunut ajattelemaan käsitettä "päiväperho", mutta nämä saattavat elää 3-4 kuukautta.

Dunedinista siis nokka kohti Kaka Pointtia. Siellä itsessään ei ole ihmeitä nähtävänä, lähinnä se on tunnettu porttina etelärannikon luonnonpuistoon (Catlins), joka kattaa suurimman osan kaakkoisrannikosta.

Iltakävelyn teimme läheisen niemen nokkaan, Nugget Pointtiin, jossa on toistasataa vuotta vanha ja edelleen toimiva majakka. Tuulet ovat täällä yleensä kovia ja haaksirikot aikoinaan tavallisia, joten majakan rakentaminen oli ymmärrettävästi välttämätöntä. Kasvillisuudesta huomasi hyvin selvästi, mistä suunnasta yleensä tuulee, puut saattoivat olla toiselta reunalta täysin paljaita. Ihan iloisesti tuuli nytkin ja tuulipuku pullisteli. "Michelin-mies", sanoi Saila.

Keskiviikkona jatkoimme matkaa halki Catlinsin, suuntana etelärannikon suurin kaupunki Invercargill (F). Keskiviikoksi sattui huonotuulinen päivä. "Tyyni meri harvoin tyyni" runoili jo Repe Helismaa aikoinaan, mutta nyt oli, ja se oli pieni harmi. Ensimmäinen etappimme oli nimittäin Jack's blowhole, keskellä kumpuilevia nummia 200 metrin päässä rannasta oleva monttu (55m syvä, 144m pitkä, 68m leveä), jossa sopivan vuoroveden ja kunnon tuulien vallitessa vesi pyrskähtelee korkealle ilmaan -- varmaan mielenkiintoinen näky. Vuosisatojen saatossa merivesi oli kovertanut yli 300 metriä pitkän onkalon kukkulan sisään, ja lopulta maanpuoleisesta päästä oli pudonnut katto alas muodostaen massiivisen onkalon. Meille se näyttäytyi varsin tyynenä. Kiinnostavampia kuvia sai yrittämällä napata taiteellisia tutkielmia joka puolella heiluvista heinäkasveista ja kuvaamalla jyrkkiä kallioseinämiä.

Hyvää liikuntaa tuosta silti sai, kun polku kulki rinnettä ylös ja alas. Eikä hätiä mitiä, ajattelimme, päivän loput kohteet edellyttivätkin rauhallista merenkäyntiä. Seuraavaksi reitti suuntautui Puhukaunui Falls -putouksille, joita väitetään Uuden-Seelannin kuvatuimmiksi. Koolla ne eivät ole pilattuja, esim. Whangarein putoukset (ks. Pohjoissaarella, osa 1) olivat monin verroin suuremmat. Mutta näissä oli taiteellinen vaikutelma kyllä hieno, putoukset kun levittäytyivät leveälle alueelle ja polveilivat usean tasanteen kautta.

Luonto oli sademetsätyyppistä, siis märkää. Yllä oikealla saa hyvän käsityksen siitä, miten vettä tihkuu joka paikasta kuin hopealametta joulukuusesta. Keskeistä onkin aluskasvillisuuden rehevyys, joka takaa hyvän kasvualustan niin puille kuin sammalille. Sammalkerrokset saattavat olla kymmenien senttien paksuisia.

Seuraava tavoitteemme oli Cathedral Caves, jonne pääsee vain laskuveden aikaan. Tuuli oli kääntynyt, ja se oli taas huono juttu, sillä sen seurauksena tuo kohde pidettiin koko päivän kiinni -- oli liian suuri vaara että turistit olisivat jääneet luolaan ansaan nousuveden tullessa. Niinpä sitten tyydyimme ajelemaan eteenpäin ihaillen kauniita rantoja ja (luonnonpuiston loputtua) tyypillistä maaseutua.

Invercargilliin saapuessamme oli sade saavuttanut meidät. Oikeastaan yllättävän myöhään, sillä koko alkuviikoksi oli lupailtu sadetta, mikä etelä- ja länsirannikolla on tyypillisin säätyyppi. Sääennusteet olivat tavanomaisen epäluotettavia. Nyt oli kuitenkin mukava syödä illallista lämpimän ravintolan suojissa. Lyhyen ilta-ajelun teimme vielä Bluffin kaupunkiin (G), joka on eteläsaaren eteläisin taajama ja josta lähtevät lautat Steward Islandille, Uuden-Seelannin eteläisimpään saareen. Bluff ei valokuvaamisen arvoista vaikutusta tehnyt.

Torstaina suuntasimme jo melko aikaisin kohti Manapouria (H). Meri myrskysi edelleen (yllä oikealla). Normaalisti meren pinta näyttää melko tyyneltä, kunnes joitakin kymmeniä metrejä ennen rantaa se nousee laineeksi -- erinomainen ympäristö surffaajille. Nyt oli vaahtoavaa aallokkoa näkyvissä kuitenkin pitkälle ulkomerelle saakka.

Manapouriin saavuimme ennen puoltapäivää. Se on Fiordlandin kansallispuiston portteja, ja olimme varanneet vuorokauden mittaisen risteilyn yhdessä suurimmista vuonoista, Doubtful Soundissa. Retki alkoi tunnin mittaisella venematkalla satamasta (Pearl Harbour!) Lake Manapourin ylitse, ja jo siitä avautui hienoja maisemia taaksepäin.

Vastarannalla siirryimme busseihin, jotka veivät meidät yli korkean kannaksen Doubtful Soundin satamaan. Kannaksen huipulta avautuva vuononäkymä antoi odottaa hienoa kokemusta, ja sellainen siitä muodostuikin. Olimme muuten tällä kertaa onnekkaita: vuonoalueen maineikkain kohde on Milford Sound, jonkin matkaa Doubtful Soundista pohjoiseen. Juuri aiemmin viikolla oli kuitenkin kivivyöry (jotka tällä seudulla eivät ole mitenkään epätavallisia) katkaissut kokonaan Milford Soundiin johtavan tien, ja sieltä lähtevät risteilyt oli peruttu. Doubtful Sound ei ole yhtä kapea mutta kolme kertaa pitempi, mikä oli 20-tuntisen risteilyn kannalta ihan mukavaa, nähtävää riitti.

Doubtful Soundin alkuperäinen nimi oli Doubtful Harbour. James Cook oli sen niin nimennyt vuonna 1770 purjehtiessaan vuonon suun ohi. Miehistö, etenkin mukana olleet luonnontieteilijät, vaativat kovasti kapteenia purjehtimaan vuonoon sen kasvillisuutta tutkiakseen. James oli kuitenkin doubtful, epäileväinen, ja oikeassa oli: länsirannikolla tuulee idästä niin harvoin, että vuonosta pois päästäkseen olisi laivan varmaankin ollut odotettava päivä- ellei viikkokausia. Valaan- ja hylkeenpyytäjät sitten myöhemmin muuttivat sataman (harbour) vuonoksi (sound) -- tai oikeastaan "raumaksi" (vrt. Juutinrauma).

Keskeinen nähtävyys olivat putoukset, joita oli liioittelematta satamäärin. Mitään Niagaroja ne eivät toki olleet (vaikka Niagara Falls niminen paikka tulikin matkalla vastaan), vaan melko kapeita ja korkeita. Alla keskellä ei putouksen huippu ole edes näkyvissä vaan pilvien peittämä.

Paikalliset sanovatkin että oikea vuonoalueen kokemus vaatii että keli on sateinen, ja sitä se oli, sopivasti muttei liikaa. Utuiset näkymät seurasivat toistaan ja vuono oli kauneimmillaan.

Laivamme houkutteli rinnalleen myös parven pullonokkadelfiinejä, jotka asustavat vuonossa eivätkä poistu siitä edes ruokailemaan. Parvessa oli muutama vain kuukauden ikäinen poikanen, mutta hienosti sujui sukeltelu ja hyppely jo niiltäkin. Hyppelyä ei sen sijaan ollut havaittavissa vuonon suulla, josta löytyi hyljeyhdyskunta; niitä tuntuu olevan ympäri Uuden-Seelannin rannikoita. Hylkeiden päätyö on mitä ilmeisimmin röhnöttäminen. Tällä luodolla oli kaikkiaan satakunta hyljettä, ja kuvassa yksi sentään jaksaa osoittaa jonkinlaista eloisuutta.

Koko aikaa emme viettäneet laivalla, vaan pääsimme myös pienemmällä veneellä tekemään tuttavuutta vuonon kasvillisuuden kanssa. Alla keskellä laivamme Fiordland Navigator, ja oikealla tyypillistä sammaleen peittämää sademetsäpuustoa. Tässä tapauksessa sammal toimi kasvualustana myös kuvan orkideoille.

Risteily oli hintava mutta ainutlaatuinen kokemus. Perjantaina oli vähän väsynyt olo, kun laivan moottorit käynnistettiin 6:30 ja koluttiin torstaina näkemättä jääneet vuononpohjukat. Väsyneinä mutta onnellisina suuntasimme silti auton nokan pohjoiseen kohti jäätikköaluetta. Matkalla oli jälleen hienoja järvi- ja vuorimaisemia (vasemmalla Lake Hayes lähellä Queenstownia) mutkittelevine vuoristoteineen.

Perjantaille ei muita luonnonnnähtävyyksiä sattunutkaan, ehkä aloimme jo turtua jatkuvasti vaihtuviin eri tavoin hienoihin maisemiin. Virkistävä reliikki oli loppumatkasta vastaan tullut Cardrona Hotel, joka on ollut kultaryntäyksen ajoista asti matkustajia palvelemassa, alueen ainoa juomapaikka. Sisustus on aitoa kitchiä, mutta hyvällä huumorilla (ja oluella/siiderillä) höystettynä sai mielen iloiseksi. Huomaa erityisesti kyltti oven yläpuolella: "The Gaelic Old Smuggled Whisky". Ja ylpeä siitä!

Yövyimme Wanakassa (I), joka on Queenstownin tyyppinen opiskelijoiden suosima lomakohde -- siis ei tarjottavaa meille. Lauantaina jatkoimme edelleen pohjoiseen ja takaisin sisämaasta kohti länsirannikkoa. Uuden-Seelannin hienoja piirteitä on se, että koko maa on täynnä suojeluviraston (Department of Conservation) ylläpitämiä polkuja ja vaellusreittejä, jotka on hyvin merkitty maastoon. Niitä on eri pituisia ja joka kunnolle sopivia. Vaikka tälläkin reissulla tuli autossa istuttua kiitettävästi, tuli myös päivittäin käveltyä normaalia enemmän. Yksi tämän etapin reiteistä johti Blue Poolsiin, sinistä vettä ja mustia kalliomuodostelmia tarjonneeseen kohteeseen.

Veden väri tosin oli enemmänkin harmaaseen kuin siniseen vivahtava. Sekin on tavallista jäätiköiden lähellä; jäätiköiden sulamisvedet (joista kuvia alla) ovat tyypillisesti harmaita, ja järviin päätyessään muuttuvat upean turkoosiksi.

Polun varrelta löytyi myös lisää sademetsän puustoa. Ei ole vaikea kuvitella mistä Peter Jackson keksi kuvata Tarun Sormusten Herrasta juuri Uudessa-Seelannissa, nämä ovat selvästi sukua enteille, ja Doubtful Sound oli kuin ilmetty Misty Mountains. Jo paikannimien perusteella (esim. Dunedin) voisi kuvitella että Tolkienkin on Uuden-Seelannin karttansa lukenut.

Entin vieressä myös Kea, joka tällä matkalla ilahdutti meitä Fox Glacierilla, edellisellä reissulla Arthur's Passissa. Maailman ainoita vuoristopapukaijoja; älykkäitä ja uteliaita eläimiä.

Rannikolle päästyämme tuli vastaan odottamaton kohde kuin tyhjästä: Bruce Beach. Tällä matkalla sai tottua luonnon mestarinäytteisiin, mutta täällä näki että ihminenkin, luonnon avustuksella, pystyy hienoihin, tai ainakin hauskoihin, saavutuksiin. Suomalaisten puumerkkejä ei näkynyt, sillä kirjoituksin varustettuja rantakiviä riitti kirjaimellisesti silmänkantamattomiin, ja kaikkea emme tosiaan ehtineet käydä läpi. Kuvat puhukoot puolestaan.

Päivän kääntyessä iltaan saavuimme viimeiseen majapaikkaamme, Fox Glacierille (J). Jääkauden jäänteenä syntynyttä jäätikköä ja sen muovaamia kalliorinteitä kuvasimme läheltä ja kaukaa. Ihan jäätikön reunaan asti ei päästy; päälle olisi päästy helikoptereilla joita pörräsi taivaalla jatkuvasti, mutta sen jätimme nyt väliin.

Jäätikkö kertoo kouriintuntuvasti ilmastonmuutoksesta. Esim. kallionharjanne, josta nyt otimme alla vasemmalla olevan kuvan, oli parisataa vuotta sitten jäätikön etureunan tasolla. Sen jälkeen jään reuna on sulamisen myötä hiljalleen vetäytynyt kauemmas. Parikymmentä vuotta sitten tapahtui hetkellinen muutos, ja jäätikkö alkoi jostain syystä työntyä alaspäin. Nyt suunta on kuitenkin muuttunut takaisin.

Harmaan lauantain jälkeen sunnuntaiaamu koitti häikäisevän aurinkoisena, kuulemma ensimmäistä kertaa kymmeneen vuorokauteen. Länsirannikko on maineensa veroinen. Olimme taas todella onnekkaita, sillä Lake Matheson on aurinkoisella säällä huikaisevan upea. Tyynestä järvenpinnasta kuvastuvat Mt Tasman ja Mt Cook, kahden merkittävimmän Uuden-Seelannin löytöretkeilijän mukaan nimetyt saaren korkeimmat huiput.

Luonto oli täälläkin koskematonta. Pieni peukaloinen oli silti selvästi tottunut turisteihin eikä kuvaamista hätkähtänyt. Hämähäkit kutoivat omaa taidettaan joka aamukasteisena hohti kauniisti.

Yksi eläinmaailman edustaja on vielä pakko mainita. Hyttysiä täällä on todella vähän Suomeen verrattuna. Sen sijaan paikallinen, ja etenkin länsirannikon, riesa ovat parin-kolmen millin mittaiset mustat mäkäräiset (sandflies). Ne ovat täysin äänettömiä, eivät pistä vaan purevat, ja jälki on yhtä suuri kuin koko otus. Retkeilijöiden perusvarustuksiin kuuluu bushman-hyönteiskarkote, mutta kun en sen jättämästä nihkeästä pinnasta pitänyt yhtään mäkäräisiä enempää, kärsin nyt sitten kutiavista puremista. Aiempien kokemusten perusteella ne ovat sitkeätä laatua, punoitus häipyy vasta parin viikon päästä.

Fox Glacierista suuntasimme vähän matkaa pohjoiseen, Franz Josef Glacierille (K). Hyvin samanlaisia ovat molemmat. Alla vasemmalla näkyy jäätikön alla pieni aukko, josta sen sulamisvesistä muodostuva täysin harmaavetinen joki alkaa.

Fox Glacier on saanut nimensä 1872 kun siellä vieraili Uuden-Seelannin silloinen pääministeri Sir William Fox. Franz Josef Glacierin puolestaan nimesi 1865 saksalainen tutkimusmatkailija Itävallan keisarin mukaan. Paras on kuitenkin Franz Josef Glacierin maorinkielinen nimi, Ka Roimata o Hinehukatere. Legendan mukaan Hine Hukatere rakasti vuorilla kiipeilemistä ja suostutteli myös rakastettunsa Wanen mukaansa, vaikka tämä ei ollut siitä lainkaan yhtä innostunut. Kerran sitten lumivyöry vei Wanen mukaansa rotkoon. Hine Hukatere suri rakastaan niin että jäätikkö muodostui hänen kyynelistään. Pidempi versio tarinasta löytyy webistä. Romanttista väkeä nuo maorit!

Jäätiköiltä matka jatkui pitkälle ajomatkalle kotiin Christchurchiin. Tie kulki jälleen (kuten edellisen kerran länsirannikolta palatessa) eteläiset Alpit ylittävän Arthur's Passin kautta (L), korkeimmillaan tie kulkee 920 metrin korkeudessa. Sen takana aukeavilta Canterburyn tasangoilta saattoi lähinnä bongailla hiljalleen syksyn väreihin kirjoutuvia lehtipuita.

Hieno reissu!