Wild West

Uuden-Seelannin länsirannikkoa kutsutaan Villiksi Länneksi monestakin syystä. Maisemat ovat melkoisen karuja ja Tasman sea tyrskyää niin, ettei uimaan yleensä ole menemistä. Länsirannikolla on myös villiin länteen verrattavissa oleva historia: kullankaivuuta, postivaunuja, harvaan asuttua seutua, kummituskaupunkeja. Monet kaupungit elävät nykyisin vain turismista, vaikka niissä entisaikaan vilisikin kullankaivajia tai kaivettiin hiiltä urakalla vientiin asti.

Itärannikolta länteen joutuu kulkemaan Southern Alps -vuorijonon halki. Sinne on kaksi eri reittiä. Valitsimme pohjoisemman (Lewis Pass) menomatkaksi, ja tulimme eteläisemmän (Arthur's Pass) kautta takaisin kotiin. Meillä oli retkellämme kolme yöpymistä: Westport (B), Punakaiki (D) ja Hokitika (E), mutta kävimme Karameassa (C) asti Westportista pohjoiseen.

Matkasta on jo reilu pari viikkoa, mutta on taas ollut olevinaan niin paljon muuta hommaa ettei mitään ole ehditty kirjoittaa blogiin. Pitäisiköhän ottaa tavaksi kirjoittaa joka ilta... Ei varmaan toimisi sekään, matkailu on nimittäin niin uuvuttavaa että illalla yleensä vain kaatuu sänkyyn. Vaikka reitti oisi selvä ja
suunniteltu, maisemien tutkailu kuluttaa voimia. Nyt ollaan kuitenkin jo kohta lähdössä uudelle retkelle, minkä vuoksi parempi pistää nämä stoorit ensin muistiin ennen kuin muistipaikat täyttyvät uusilla.

Meitä oli varoteltu että länsirannikolla sataa paljon. Säät kyllä suosivat meidän matkaa! Vain paluumatkalla Karameasta näimme miten yhtäkkiä voi taivaalta ryöpsähtää kuutioittain vettä vaikka juuri äsken oli mitä ihanin auringonpaiste.

Lewis Pass on 907 m korkeudessa, ja kasvusto sen mukaista. Vuorten rinteillä näkyy veden tekemiä reittejä puitten välistä. Siellä täällä näkyy vesiputouksia.


Poikkesimme Lewis Passin luona luontopolulle maisemia ihailemaan. Luontopolun äärellä kasvoi rungoltaan koivun näköisiä puita, mutta lehdet ovat paljon koivua pienempiä ja eri muotoisia. Kuulemma Euroopasta tulleet siirtolaiset alkoivat kutsua niitä pyökkipuiksi (beech) vaikkei niillä pohjoisen pallonpuoliskon puiden kanssa olekaan yhteyksiä. Niitä on monta erilaista puuta (vuorilla kasvaa mountain beech ja silver beech, mutta lisäksi niitä on punaisena ja mustana.)  Luontopolulla ne olivat kivan naavaisia!

Matkalla Westportiin tie kulkee Victoria Forest Parkissa ja vanhaa metsää on kummallakin puolen tietä. Seuraava luontopolku, Waterfall walk, vei ylös rinnettä vesiputoukselle. Pysähtyminen vesiputouksen äärelle kannatti jo komeiden puiden vuoksi. Auton vieressä oli  pie-ni-ä puita, joitten juurien keskelle olisi voinut vaikka taloksi asettua.

Matkalla putoukselle oli myös enttien sukua olevia kummituspuita, vääränvänkyrää oksaa altapäin kuvattuna. Putous ei kyllä vetänyt vertoja Whangareille...

Lewis Pass on melkoisen autiota paikkaa, eikä ruokaa ole tarjolla muuta kuin Maruia Springsissä, jonka kuumia lähteitä hyödyntää japanilaisten ylläpitämä kylpylä. Kylpylän purjo-pekonikeitto maistui! Kahvihammasta kolotti kuitenkin joten piti poiketa ekassa vastaantulevassa kaupungissa - Reeftonissa - kahvilla. Reefton on yksi niistä monista kaupungeista joilla on värikäs historia; keskustan matalia vanhoja taloja on nätisti entisöity ja niissä taidetaan asuakin (tai ainakin tarjotaan bed and breakfast ja pesuvettä, alla).

Reeftoniin tuli ensimmäisenä omaa sähköntuotantoa ja katuvalot 1888. Itse kaupunki tuntuu kuitenkin mahtuvan hyvin pääkadun varrelle... Westportissakin, jonne majoituimme yöksi, tuntui että hiljaista on... ehkä torstai-ilta oli osasyynä siihen? Keskusta ei tehnyt järisyttävää vaikutusta. Westportilaisilla tuntuu kuitenkin olevan mustaa huumoria: hautausmaa on sijoitettu Utopia Roadille. Komea paikka hautausmaalle mäen päällä... mutta vähän rapistunut vaikutelma tästä tuli.


Westportista hieman pohjoiseen on Denniston, hiilikaivoskaupunki. Sinne piti ajaa kiemuraista tietä yhä ylöspäin metsän keskellä. Ylhäältä näköalat olivat kyllä kiipeämisen arvoiset. Dennistonissa on jäänteitä kaivostoiminnasta. Paikalle oli rakennettu nerokas raidesysteemi (maailman kahdeksas ihme ) jolla hiilivaunuja on laskettu alas kukkulalta jyrkässä kulmassa ja samalla hinattu tyhjiä vaunuja ylös painovoimaan perustuen. Nyt raiteita ei juuri enää ole, mutta paikalla oli mm. taulu jossa kerrottiin, kuinka "incline railway" oli 28.10.1879 saatu valmiiksi - omasta raudasta tehdyllä vasaralla Ms. Burns oli kolmella napakasti osuneella iskulla ja yhdellä hudilla saanut paikalleen viimeisen naulan. Tauluissa kerrottiin myös kuinka vaunuissa oli kuljetettu kaikkea tarpeellista, mm. viskiä, ja sekös onneton vaunu oli kaatunut viski muassaan. Vaikka miesvoimin jyrkkää rinnettä tutkittiin, yhtään ehjää viskikanisteria ei enää löytynyt. Ylhäällä mäellä on ollut kaikki tarvittava, muttei lääkäriä. Kun vaunut putosivat kiskoilta, niitä ei pidätellyt mikään, ja moni jäi alle. Vaarallista hommaa!

Meillä oli suuntana Karamea, josta alkaa Heaphy Track (alla malliksi trackilla n. 10 min matkan päässä oleva riippusilta). Kohaihai-joki laskee Tasmanin mereen ja track seuraa ensin rannikkoa ennen kuin kääntyy sisämaahan. Karamea on dead end - siitä eteenpäin on vain niitä kävelyreittejä - joten monikaan ei sinne eksy. Ellei sitten luonnon takia!

Karamea näytti kartalla olevan ihan lähellä Westportia, ja alkumatka Dennistonin jälkeen sujuikin hyvin.  Käytännössä loppumatka ajettiin (kuinkas muuten) ei enää meren rannalla vaan keskellä metsää rinnettä ylös ja toista alas. Karameassa piti lisäksi syödä lounasta (Kari testasi whitebait-paistoksen, nam!) Niinpä emme ehtineet pitkälle lenkille metsään enää lähteä, vain 25min suuntaansa. Oli kyllä hienoa paikkaa tämäkin! Mehän kävimme Millan ja Ullan kanssa Abel Tasmanin luonnonpuistossa, ja tämä on samaa isoa metsäaluetta.

Ilta jo hämärsi kun ehdimme Punakaikiin.

 Pannukakkuvuorten (pancake rocks) edustalle on tehty kävelyreitti, josta osan kiersimme illalla, ja päivällä sitten loputkin. Valitettavasti olimme paikalla laskuveden aikaan - kuulemma kivirykelmien aukoista purskuaa vettä korkealle, mutta sitä emme nähneet. Vaikuttava paikka kuitenkin!


Verrattuna Westportiin, sekä Greymouth että Hokitika tuntuivat paljon mielenkiintoisemmilta paikoilta.
Greymouthissa päivän nähtävyys taisi olla Monteithin panimo, jonka tutustumiskäynnillä kävimme.

Olut itsessään (oikealla) muutaman päivän käyneenä ei ollut mitenkään mukavan näköistä :) mutta Kari osoitti kykynsä juomanlaskijana.



Greymouthissa pääkadulla oli seinällä Evening Star -lehden historiaa seinämaalauksena. Paikallisia merkkitapahtumia ikuistettu, kuten Reeftonin sähkövalo 1888, maanjäristys 1929 ja suklaamurha 1934.


Greymouthista lounaaseen on Shantytown, jonne ehdimme lauantaina olutkierrokselta juuri sopivasti tutustumaan Art in the Park -tapahtuman eri pisteisiin. Normaalisti Shantytownissa ei sentään sellaista väenpaljoutta näe! Se on osaksi autenttinen, osaksi rekonstruoitu kullankaivajien kaupunki, jossa kiinnostavaa nähtävää riitti opettajan ohjeista vanhaan lehtipainoon. Ennen vanhaan kyllä osattiin tehdä kauniita koneita!


Hokitikan mielenkiintoisin kokemus oli ravintolassa naapuripöytään sattunut suomalaispariskunta, joka paljastui tietojenkäsittelijöiksi alunperin Hesan laitokselta. Maailma on nykyisin aika pieni!

Hokitikassa kävimme myös ihailemassa rantaa ja merta, ja poikkesimme museossa. Ennen vanhaan kuljettiin vähän hitaammin... joku postimies oli joskus jopa kokeillut kanoottikyytiä osalle matkaa, mutta se oli liian hidasta.

Hokitikasta palasimme pitemmän kaavan mukaan takaisin Christchurchiin, kun haimme -tuloksetta- Goldborough-kullankaivajakaupunkia. Löysimme kyltit kiertokävelylle, mutta kävelyn tulos kyllä oli huono. Mitään kaupunginjämää ei löytynyt, muutama kaivosaukko kylläkin. Tulipahan samanlainen fiilis kuin kullankaivajilla konsanaan, etsii, etsii ja soisi löytävänsä. Oheisen kyltin mukaan siellä on ollut tuhansien ihmisten kaupunki, syntynyt muutamassa kuukaudessa elokuusta lokakuuhun , mutta missä se on nyt? Hmmm. Sic transit gloria mundi.
Matka jatkui Arthur's Passin kautta kotiin. Etenkin Otirassa juuri ennen Arthur's Passia oli vaikuttavia maisemia: vaikeakulkuista reittiä, johon on jouduttu tekemään isot tieinvestoinnit. Vuorelta valuu soraa, kiviä ja vettä suoraan ajotielle, ja tie piti kattaa. Näillä seuduin on kärsitty myös maanjäristyksistä, jotka voivat siirtää vuoriakin - ainakin alaspäin.

Kotona auton mittari näytti 1000 km retken pituudeksi. Pistetääs paremmaksi!

Kesän loppua, syksyn alkua

Samalla kun olemme itse matkailleet reippaasti (viimeksi länsirannikolle, siitä lisää jossain tulevassa blogissa), on täällä jo joitakin viikkoja sitten käynnistynyt uusi lukukausi ja kampus on taas täynnä elämää.

Lukukauden alun todella huomaa. Luentojen alkua edeltävä viikko on orientaatioviikko, jolloin opiskelijoiden odotetaan saapuvan paikalle ja hoitavan lukukausimaksunsa sekä ilmoittautuvan kursseille. Niillekin on jokaiselle kurssikohtainen maksu.

Kampuksen keskusaukio oli täynnä jos jonkinlaisen palveluntarjoajan telttaa. Pankit houkuttelivat uusia opiskelijoita asiakkaakseen, paikallinen sanomalehti kauppasi tilauksia, eri kansallisuuksia edustavien opiskelijoiden yhdistykset rekrytoivat uusia jäseniä, samoin erilaiset harrasteporukat opiskelijateatterista koripallojoukkueeseen, ja yksi monista paikallisista radioasemista oli paikalla lähettämässä ohjelmaa ja hankkimassa kanavalle lisää kuulijoita. Tätä kesti koko viikon, sen jälkeen elämä oli business as usual -- aika näppärä tapa hoitaa nämä alta pois.

Myös virallisempi tiedonvälitys oli laittanut ison vaihteen päälle. Hallintorakennuksen lähettyvillä oli useita miehenkokoisia plakaatteja, joista näkyi pitkälle mitä opiskelijoiden odotettiin tekevän.

Lukutaitoon ei silti täysin luotettu. Samaisen rakennuksen sisäänkäynnin luona päivysti "enrolment assistant", joka tarkasti ohjasi jokaisen sisääntulijan vaativalle reitille (ovesta sisään, sen jälkeen vasemmalle portaita ylös, kuten käsimerkeistä selvästi näkyy).

Asunnon vuokra maksetaan täällä henkilökohtaisesti kahden viikon välein sisäpostissa tulevan laskun perusteella. Niinpä minäkin jouduin käymään kassalla tuon viikon aikana. Porttiassistentin ohi onnistuin livahtamaan kun vannoin ja vakuutin etten ollut uusi opiskelija, mutta sisällä oli huonompi tuuri; innokas opastaja väen väkisin määräsi minut jonoon jonka hyvin tiesin vääräksi, on tuolla tullut jo erinäisiä kertoja käytyä. No ei ollut onneksi pitkä odotus.

Myös laitoksella oli tehostettu opinto-ohjaus käynnissä tuon viikon aikana. Tällainen taulu oli kanslian edessä.

Professorit siis päivystivät kaksi tuntia kerrallaan auttaakseen opiskelijoita kurssivalinnoissa. Kuulemma se oli lähinnä tarkoitettu opiskelijoille jotka olivat missanneet kursseja aiempina lukukausina ja ihmettelivät nyt miten saada vaaditut kurssit kasaan. Siltikin, kaikki professorit antamassa yleistä opintoneuvontaa -- hui kauhistus! Kun ajattelen vaikka itseäni, joka olen ollut aika pitkään omia vaatimuksiamme suunnittelemassa ja silti joudun usein opiskelijoiden jotakin kysyessä turvautumaan opintoasiain amanuenssin tietoihin... aika paljon olisi vaadittu jos pitäisi laitoksen koko opetusohjelma hallita sillä tasolla että osaisi pätevää opastusta antaa. Tämä tosin on täkäläisen pienen laitoksen "etu", kursseja on sen verran vähemmän että ehkä se onnistuu. Täytyy vaan toivoa että Suomessa yliopistouudistuksen pyörteissä keskeisen tukihenkilöstön osaaminen ja työpanos säilytetään.

Normaalioloissa tiedotus kampuksella on hoidettu näppärästi: kävelyteiden pintaan raapustetaan mainokset väriliidulla. Sateet ja tuhannet jalkaparit hävittävät tekstit parissa päivässä. Ei ole pylväissä roikkuvia ilmoitusten repaleita näköalaa pilaamassa.

Tuo vasemmalla näkyvä UCLive muuten sai aikaan melkoisen polemiikin. Yliopisto päätti viisaudessaan luopua tarjoamasta omia sähköpostipalveluita opiskelijoille, vaan ulkoisti homman Microsoftin hoidettavaksi. Microsoftin kiltit sedät lupasivat hyvän palvelun ja runsaasti levytilaa Redmondista tai mistä lieneekään; siellä ovat nyt opiskelijoiden sähköpostit hyvässä tallessa Yhdysvalloissa. Tämä ei ihan kaikkia opiskelijoita ymmärrettävästi järin ilahduttanut. Laitoksen opiskelija-aktivisti teki asiasta kirjelmän ja kävi esittelemässä sen tietokonekeskuksen johtajalle. Vastaus oli kuulemma ollut tyyliin "hei sä oot vain opiskelija, kuka sä oot tästä valittamaan" (tämä siis opiskelijan oma versio). Isäntämme harmitteli ettei keskustelua saatu nauhalle, olisi voinut johtajalla olla työpaikan vaihto lähellä.

Muutenkaan tietokonekeskus ei järin suurta suosiota nauti. Laitoksella on viisi omaa ohjelmoijaa (Suomessa kutsuisimme heitä laboratorioinsinööreiksi), päällikkönä tohtorin tutkinon suorittanut henkilö, jotta hommat hoituisivat ja labrat olisivat toimintakunnossa. Valta on kuitenkin rajallista. Viime kuussa tuli keskushallinnolta ohjeistus tietokoneiden hankinta- ja uusintapolitiikasta. Sen mukaan tietokoneen saa uusia enintään 4-5 vuoden välein, mikä tietysti on etenkin läppäreiden kohdalla hirmuisen pitkä aika. Ja vain vakioituja laitteita saa ostaa. Jos haluaa uuden koneen nopeammin tai muun kuin vakiovalikoiman koneen, tulee tehdä perusteltu pyyntö hallinnolle ja täyttää tarkoitukseen suunniteltu lomake. Tämä koskee ihan kaikkea, myös projektirahoilla hankittuja laitteita. Ihan ikiomien rahojenkaan käyttö ei auttaisi, sillä omien laitteiden käyttö yliopiston työtehtäviin on kielletty. Näin meillä. Älkää ottako mallia.

Lukukauden alkaessa hieraisimme silmiä torstai-iltana töistä kotiin kävellessä. Vastaan tuli useita hilpeitä seurueita -- roomalaiseen toogaan pukeutuneina. Vastaus löytyi seuraavana päivänä kun polun varrella oli tällaisia lappusia:

Eivätkä halvat drinksutkaan olleet riittäneet, nykyään on perjantaisin työmatkamme reunustettu tyhjillä pulloilla. Seurausta siitä että palautuspulloja ei täällä tunneta, eikä kierrätyskään oikein vakuuttavasti toimi.

Kotiin oli myös tullut orientaatioviikosta ilmoitus, jossa ylioppilaskunnan puheenjohtaja pyysi ymmärrystä hauskanpidolle tuon viikon aikana. Kirjeen olivat allekirjoittaneet myös yliopiston rehtori ja poliisipäällikkö! Ihan putkeen ei homma kuitenkaan mennyt, koska seuraavalla viikolla tuli alueen asukkaille toinen, virallisempi kirje, nyt kaupunginvaltuuston edustajan allekirjoituksella. Siinä annettiin tarkat ohjeet siitä, minkälaisista häiriöistä pitää ilmoittaa kaupungin edustajalle, minkälaisista puolestaan poliisille, ja mihin numeroihin soittaa missäkin tilanteessa.

Pullojen lisäksi työmatkalta löytyy kyllä miellyttävämpiäkin tuttavuuksia. Naapurin pihan päärynäpuu ulottaa oksansa kadulle asti ja päärynöitä riittää väisteltäväksi asti -- ei sentään ilmassa, mutta jalkakäytävään liitsaantuneina.

Kiinnostavin tuttavuus ovat olleet kaskaat (engl. cicada), jotka runsaslukuisina ovat vallanneet seudun puut. Lukumääräarvio perustuu tosin vain ääneen, joka on huumaava -- kuin suuri joukko sadettajia olisi toiminnassa joka puolella. Kaskaat maastoutuvat puihin niin hyvin että niitä on sieltä mahdotonta erottaa. Alla oleva noin kolme senttiä pitkä kaveri oli tykästynyt kadunvarren lyhtypylvääseen ja altistui siksi kuvattavaksi.

Puusto on jatkuvan ihastuksemme kohteena, puulajeja on varmaan satoja ja monet niistä ovat mahdottoman suuria. Lenkkipolulla tuli vastaan melko tavallisen näköinen mänty, kokoa lukuunottamatta. Männynalus oli täynnä karisseita neulasia, jotka olivat hieman isompia kuin kotimaiset. Alla kännykkä mittakaavaa antamassa.

Lämpötilat ovat olleet vaihtelevia. Helmikuu taisi olla kesän lämpimin kuukausi, silloin saimme nauttia tällaisistakin lämmöistä -- ja lämpötilaeroista. :)

Sittemmin ovat niin lämmöt kuin erotkin tasoittuneet ja syksyiset päivät vuorottelevat lämpimien kanssa. Pihamaamme pukkaa edelleen innokkaasti bellistä, siitä huolimatta että yliopiston tarjoama ruohonleikkaaja käy ne viikon-parin välein jyräämässä. Oikealla kuva nurmen pinnasta noin tunti ruohonleikkauksen jälkeen. Lehtiä siis putoilee aika tiuhaan tahtiin.

Töiden osalta alkaa Suomesta seuranneiden duunien määrä lopultakin helpottaa: mm. huippuyksikköhakemus on jätetty ja COGAIN on raportoitu komissiolle, lukemattomien lisäselvityspyyntöjen jälkeen. Puoli vuotta siihen vain menikin. Muutaman kuukauden ehtii keskittyä paremmin tutkimukseen, ja ehkä bloggailuunkin.

Pohjoissaarella, osa 2

Pohjoissaaren retki jatkui aurinkoisissa merkeissä Whangareista takaisin Aucklandiin, mutta mutkan kautta: Piha beach piti nähdä. Kartalla
A: Whangarei,
B: Piha,
C: majoitus Aucklandissa (2 yötä),
D: Matamata,
E: Waitomo,
F: Hamilton


Piha on länsirannikolla, ja alkumatkasta ajoimme Sh 1:stä, mutta sitten siirryimme pienemmille teille. Whangareista matkaa on vain parisataa kilometriä, mutta tiet mutkittelevat ja matkalla on monta lammasta... Ajoimme yhtä soittoa Helensvilleen, mutta siellä piti pysähtyä ruokailemaan. Paikalliset suosittelivat vanhan rautatieaseman ravintolaa, joka osoittautuikin miellyttäväksi paikaksi. Vaikkei henkilöjunia kuljekaan, puuta täynnä olevan tavarajunan näimme. Rakennuksestakin on selvästi pidetty huolta, joten kokemus oli kaikin puolin mukava. Monta paikallista oli nauttimassa ravintolan antimista, Me pistelimme hampurilaiset, nam.


Helensvillestä matka jatkui Pihaan. Siellä oli käynnissä kansainväliset surffikilpailut, jotka olivat jatkuneet koko viikon, ja nyt kilpailijat surffasivat kuin viimeistä päivää. Surffaajien erottaminen merestä ei oikein onnistunut rannalla seisten, mutta kilpasiskoja ja -veljiä oli varusteineen rannalla kannustamassa. 

Piha on kuuluisa monestakin syystä. Siellä filmattiin Piano, Campionin vaikuttava elokuva; siellä filmattiin Piha Rescue, realitysarja täynnä isoja aaltoja ja uhkarohkeita ihmisiä. Kuulemma vartissa hengenpelastajille voi tulla toistakymmentä pelastustehtävää. Piha on vaarallinen paikka, eivätkä uimarit tajuakaan aaltojen kokoa ja pohjavirtausten voimaa. Vain Lion Rockin (oikeanpuoleisen kuvan iso kivi) etupuolella saa uida. No, meidän ei tehnyt mieli veteen. Hiekka on jännän tummaa, rautapitoista.

Kari ja Juha tekivät uroteon ja kiipesivät Lion Rockille. Hatunnoston paikka!

Pihassa oli pieni paikallisten taiteilijoiden töitä esittelevä kauppa. Sieltä löytyi kaksi lohikäärmettä, joista toinen sai uuden kodin Pirkkalasta, toinen Helsingistä. Funktionaalisia lohiksia: sisälle laitetaan lamppuöljyä. Toivottavasti pääsivät kotiin asti ehjinä!

Näköalat Waitakere Ranges -luonnonsuojelualueen korkeimmalta kohdalta Aucklandiin ovat komeat. Muuten siellä enimmäkseen on metsää. Aucklandiin on puolen tunnin matka, ja paikalliset käyvät virkistymässä luonnon helmassa.

Poikkesimme myös Arataki-keskuksessa (puiston visitor centre), mutta se oli jo kiinni. Ohessa iloiset matkailijat ikuistettuina Arataki-keskuksen edessä.


Illalla ajoimme Aucklandiin ja - vaihteeksi taas - Tony's pihviravintolaan syömään. Taisi olla jo kolmas kerta. Aina yhtä maukasta ruokaa... lampaansyöjätkin kehuivat.

Aamulla lähdimme ajamaan Matamataan, jossa on hobittien koti, Kontu (Shire). Meille oli varattu esittelykierros sieltä, mutta ajomatkaa Aucklandista oli riittävästi (160km): vähän jo pelotti, ettemme ehdi ajoissa, varsinkin kun kartanlukija taas sekoili kartan ja tiennimien kanssa. Tietysti se moottoritien ramppi oli remontissa, johon suunnistimme. Seuraava löytyi, mutta aika jännää se oli. Moottoritiellä vähän Aucklandin keskustan jälkeen oli hurja sumu ja ajoimme ohi Sh2-alun. Vain kymmenen kilometrin kiertomatka tarvittiin u-käännöksen jälkeen, pientähän se... sillä autolla matka joutui liiankin nopsaan niin ettei kerinnyt kylttejä lukea. Sitten matkalla vielä kerran tuli odottamaton este: puunkaatajat olivat töissä ja tie suljettu. Noh, ehdimme kuitenkin!

Kontu oli kiinnostava paikka. Aurinko porotti ja kuljimme päivänvarjojen kera lampaanjätöksiä väistellen oppaan perässä. Meille näytettiin juhlapuu, lampi, majatalo, silta - tai se, missä ne olivat olleet. Isosta tammestakaan ei ollut mitään jäljellä. Sen lehdet oli erikseen tehty kiinalaisesta silkistä elokuvaan, kun tammea ei muuten ollut. Juhlapuu kuitenkin on ihan oikea :)

Varsinaiset hobitinkolot ovat kuluneet vuosien saatossa niin, että niitä on jo retusoitu paremmilla materiaaleilla säänkestäviksi. Me saimme kurkistaa yhteen koloonkin, muttei siellä ollut mitään nähtävää. Kaikki sisäkuvat leffaan on tehty Aucklandin studiossa...


Hobittien koti on maatilan mailla, ja lopuksi pääsimme katsomaan lampaan keritsemistä. Meille selitettiin, että tällä lampaalla on vielä maitohampaat eikä sitä ole vielä keritty ikinä. Kokeneemmat lampaat osaavat hiukan hommassa jo relata, mutta tämä yksilö kyllä pyrki karkuun koko ajan. Keritsemisen jälkeen pikkukaritsoille annettiin maitoa pulloista. Herttaisia :)


Kävimme vielä lounaalla ennen lähtöä. Lounas kyllä oli ok, mutta sen kanssa ruokajuomaksi tilasimme SobeRing Thought -olutta, (vedellä laimennettua?) 1%:sta janojuomaa, jonka pohjana on aito olut.

Sitä kuulemma tarjottiin kuvausten aikana, jottei näyttelijäkaarti tullut turhan iloiseksi. Sobering thought -nimitys on kyllä osuva.

Matamatasta matka jatkui Waitomoon katsomaan Ruakurin tippukiviluolaa. Meille oli varattu pitkä kierros, jossa nähtiin erimuotoisia tippukiviä, luolan pohjalla kulkeva joki ja kiiltomatoja luolan katossa. Kokemus oli kyllä vaikuttava! Luolaan mentiin pyöreän sylinterin sisäpinnalle tehtyä kulkutietä pitkin. Vuosisatoja sitten maorien löytämä luolan kulkuaukko on nimittäin nyttemmin suojeltu: se on maorien pyhä paikka. Kuulemma alimmillaan olimme 63 m maanpinnan alapuolella. Salaperäistä tunnelmaa lisäsi opas, joka kertoi luolista ja niitten historiasta todella kiinnostavasti. Mitkään valokuvat eivät voi välittää sitä tunnelmaa.

Luolan seinästä meille näytettiin kivettynyt fossiili. Merkillistä miten se sitten on säilynyt vuosisadattuhannet, kun kerran veden voimasta kivetkin muuttavat muotoaan.

Korkealle luolan seinälle oli sijoitettu miehen kokoinen nukke köysien varaan malliksi siitä, miten tuotakin Ruakurin luolaa on ennen tutkittu. (Oppaan mukaan parhaiten palkattu mies koko firmassa ja saa palkkansa vain "hanging around".) Luolan omistussuhteista on ollut kiistaa, kun valtio vaati sitä itselleen: se kulkee maan alla yhteisten teiden kohdalla, ei vain omistajasuvun mailla. Luolaan oli jätetty tutkittavaksi kyltti kiistasta. Ilmeisesti nykyisin luolien ylläpito on kuitenkin hyvin kannattavaa bisnestä turistien tulvan takia... muutama vuosi sitten luola avattiin isojen investointien myötä, joilla parannettiin luolien käytäväverkostoa ja sisäänkäyntiä.

Luolilta palasimme takaisin Aucklandiin, mutta koska ilta jo pimeni, poikkesimme Hamiltoniin illalliselle - sieltä löytyi kuin sattumalta ranskalainen ravintola. Hamilton oli muuten aika suoraviivainen navigoitavaksi, sillä Kari ajoi suoraan oikealle Aucklandin tielle karttoja hakematta. Vaikuttavaa.

Aucklandissa Barry Court odotti, suosittelemme sitä lämpimästi majoituspaikkana. Sillä on keskeinen sijainti Parnellin kaupunginosassa helppojen kulkuyhteyksien päässä sekä keskustaan että moottoriteille, ja huoneistomme parvekkeelta oli hienot näkymät keskustan pilvenpiirtäjiin.

Keskustaan tutustumista jatkettiin perjantaina 26.1. lounaalla Skytowerissa. Paikka oli vähän kankea meidän makuun, siittausta piti odottaa varmaan vartti vaikka meille oli pöytävaraus tehtynä (muuten sinne ei olisi ollut mitään asiaa, sillä pöydät varataan päiväkausia etukäteen). Näkymät toki olivat komeita... Päivän kala-ateriat eivät olleet kovin kummoisia, mutta lohi toimi ihan ok. Seuraavaksi Kelly Tarltonin Antarctic Encounter and Underground world... jossa näimme muiden muassa pingviinejä, kultakaloja, merihevosia, haita, ja seuraavannäköisen kaverin.


Kelly Tarltonin jälkeen olikin sitten vuorossa lento takaisin Christchurchiin, ja seuraavana päivänä Outi, Juha ja Sini palasivat takaisin Suomeen. Uskomme kuitenkin että lomasta jäi mukavat muistot kaikille!