Joulun hiljaiseloa

Joulupäivä, +21 astetta, Kari juuri katseli YLE Areenasta kuinka Turussa julistettiin joulurauha. Sadulta tullut joulukynttilä toi illalla joulutunnelmaa, mutta päivällä sitä ei kannata poltella: on liian valoisaa ja lämmintä. Onhan meillä joulukukkakin, komea punainen amaryllis, jonka toi meillä pari viikkoa sitten vieraillut David. Myös joulusuklaata on vielä jäljellä, samoin kuin tyttöjen eilen leipomia pipareita.

Illalla käytiin laulamassa ja kuulemassa joululauluja Christchurchin keskustassa katedraalissa. Joukossa oli Suomesta tuttuja vanhoja lauluja. Ilmeisesti useimmat ovat englantilaista perua, kuten Joy to the world. Vastaan tuli myös uusia, mukavia sävelkulkuja ja sanoja:  Te harinui (maorien kielellä suuri ilo)!

Katedraali oli ääriään myöten täynnä ihmisiä, hyvä meininki. Lauloimme - jos sitä lauluksi voi sanoa, olemme kaikki vähän möreitä ja yskäisiä vielä. Me lähdimme ennen keskiyön messun alkua. Ikävä koti-Suomeen taitaa vaivata tyttöjä: illalla ja yöllä viipyivät netin ääressä, ja aamulla nousivat aikaisin saadakseen Skype-yhteyden mummolaan.

Joulukuusiin on täällä tapana laittaa lintuja. Niitä on jos jonkinnäköisiä; alla Makana-suklaatehtaan tehtaanmyymälän joulukuusesta kuvattu tipu. Oma aidoista höyhenistä tehty kotipöllö joulupuuhun on myös ostettu ja aiotaan tuoda tullessamme Suomeen.

Oikein mukavaa joulunaikaa kaikille!

lisää turistointia, ja kodinkunnostusta!

Jee, kaksi tytärtä saapui tiistaina 15.12. aamusella silmät sikkarassa lentokentän ovista. Matka oli pitkä mutta antoisa, kuten Ulla omassa blogissaan kertoo. Ihan ovat tytöt ennallaan vaikka kolme kuukautta ollaan erossa oltu. Ja kovasti vaikuttavat kumpikin nuhaisilta - liekö allergioita vai räkätautia? Toivotaan että helpottaa, kun ei oikein ehtisi sairastaa!


Tyttöjen tulon jälkeen nimittäin aika on tuntunut loppuvan kesken, kun on pikaisesti pitänyt suunnitella, miten ja minne lähdetään jatkamaan tutustumista kiwi-lintujen maahan. Tytöt kiersivät tänään CHCH:n keskustaa kahdestaan ja me Karin kanssa suunniteltiin ohjelmaa seuraaville viidelle-kuudelle päivälle. Kiire lähteä matkaan tulikin yhtäkkiä: yliopistolta tultiin eilen tekemään vuosikartoitusta korjausta vaativista kohteista, ja siinä hötäkässä todettiin, että 27 Clyde Road  kaipaa kipeästi putkiremonttia. Kuuman veden paine on niin alhainen että jotain pitää sille tehdä, jotta voimme jatkaa tässä asumista. Kuinka ollakaan, remontti pitää tehdä nyt loppuviikosta tai sitten ensi vuonna. Koska ensi vuonna on yhtä kiirusta vierailurintamalla, päätimme lähteä tässä pikaisesti remontin jaloista pois.

Suuntana reissulla on Kaikoura, Blenheim, Abel Tasmanin kansallispuisto ja Hanmer Springs, eli siis eteläisen saaren pohjoiset osat. Auto starttaa huomenna klo 10, ja perästä kuuluu.

Joulun 12 päivää

Joulua odotellessa lähetimme joulukortteja vinon pinon, paaaljon enemmän kuin konsanaan Suomessa. Piti tietysti olla liikkeellä hyvissä ajoin, koska postin kulkuun ei juuri ole ollut luottamista. Niinpä korttiurakka oli vuorossa heti Australian turneelta palattuamme. Kuulimme että kortteja on jo saapunut perille Suomessa, kerrankin siis joulutoivotukset *tosi* hyvissä ajoin!

Täällä myytäviä joulukortteja ei useinkaan juuri erota suomalaisista joulukorteista: samat pukit ja tontut, kynttilät ja kukat niistä löytyvät täälläkin. Paikallisen taidemuseon kaupasta löysimme kuitenkin kokoelman aitoja kiwi-kortteja, joissa ei ole minkäänlaisia pukkeja vaan paikallisia lintuja. Ne muistuttavat joulun kahdestatoista päivästä, 12 Days of Christmas, jonka alkuperäiset sanat löytyvät selityksineen mm. sivulta New Zealand 12 Days of Christmas.

Kuvakokoelma on tietysti nähtävä kokonaisena jotta vitsin ymmärtää. Sen vuoksi ennen lähettämistä skannasimme kuvat, ja ne on oheistettu ihailtaviksenne tässä miniatyyriversiona. Isompana kuvat ovat saatavilla pdf-muodossa.

Sanat korteissa ovat suunnilleen näin:

one clever kiwi clambering up a cabbage tree wishing you a charmingly cheerful Christmas
two plucky pukekos playing in a ponga tree wishing you a positively prodigious Christmas
three plump pigeons peaching in a pohitukawa tree wishing you a perfectly plentiful Christmas
four fat fantails fluttering in a kowhai tree wishing you a fantastically fulfilling Christms
five perky penguins performing in a puriri tree wishing you a perennially peaceful Christmas
six tuneful tuis trilling in a totara tree wishing you a totally terrific Christmas
seven capricious kakas cackling in a kahikatea tree wishing you a convivial cracker Christmas
eight  wily riflemen resting in a rata tree wishing you a really wonderful Christmas
nine muddling moreporks mingling in a miro tree wishing you a marvellously merry Christmas
ten crazy kakariki crooning in a kauri tree wishing you a completely congenial Christmas
eleven reticent robins resting in a rimu tree wishing you a really relaxing Christmas
twelve tremulous tomtits twittering in a totara tree wishing you a truly tremendous Christmas

Tätä värssymäärää tuskin saisi 12 Days of Christmas -laulun nuottiin sovitettua, vaikka joku moiset muistaisikin! Laulusta löytyy myös laulettavaksi sopiva kiwi-versio; A Pukeko in a Ponga Tree. Kovin kirkollisena senkään sanoma ei välity, vaikka sen sanoittikin vuonna 1981 maorien puolestapuhuja ja tulkki Sir Kingi Ihaka, joka oli anglikaanisen kirkon piispa ja arkkidiikon.

Auckland, 20.-22.11.

Auckland sijaitsee pohjoissaarella. Lento sinne kesti tunnin verran. Auckland oli ensimmäinen välietappi Australian kiertomatkalla, josta enemmän seuraavissa blogeissa... Aucklandista on suora lentoyhteys Adelaideen, ja lento lähtee niin aikaisin sunnuntaiaamuna ettei sinne olisi ehtinyt ihmisten ajoissa Christchurchista sunnuntaiaamuna - siispä lähdimme hyvissä ajoin perjantaina ja käytimme tilaisuutta hyväksi tutustua Aucklandiin. Keskustassa majoituimme Crowne Plaza -hotelliin (A).  Karin prioritykortilla saimme executive-huoneen normaalin hinnalla - kävi tuuri että moinen kortti oli ilmeisesti ketjun mokan takia aikoinaan ihan ansiotta tullut!

Auckland on suurkaupunki verrattuna Christchurchiin. Crowne Plazan kerros 14 tarjosi komeat näkymät Albert Streetille. Myös Sky City torneineen on aivan liki. Pyörivä ravintola kuten Tampereella... ja huimat näköalat yli kaupungin... ja kalliit hissit, joitten lattian läpi näkee (iik). Ehdimme torniin vasta myöhään lauantaina illalla, ja kauhukseni totesin, että myös lattia oli lasia. Vaikka vieressä oli lappu, että lasi on yhtä paksua kuin betoni, en uskaltanut mennä tutkimaan lähempää. Alakerrassa on Casino, jonka läpi vaelsimme. Paljon pelaajia pöydissä, mutta myös peliautomaateilla, meno kuin Ruotsin-laivoilla. Äkkiä pois!


Perjantai-illaksi Kari oli ostanut liput Glen Campbellin konserttin Aucklandin vanhaan Civic Centre -teatteriin, joka itsessään on jo näkemisen arvoinen paikka kultauksineen, norsupatsaineen ja hämyisine tunnelmineen. Sali oli valtava, ja katossa oli lamppuja kuin tähtitaivaalla. Tuolitkin olivat suhteellisen mukavat, ainakin päätellen siitä, että naapurit nukkuivat makeasti konsertin aikanakin...

Konsertti oli mahtava, vaikka Glen on jo yli 70-vuotias. Ikä ei näyttänyt juuri rasittavan vaikkakin teleprompteri oli ahkerassa käytössä ja tuntui ettei sen fonttikoko tahtonut millään riittää. Äänikin alkoi lopussa jo murtua mutta kitaran kepitys sujui pään päällä vielä hämmästyttävän notkeasti. Bändin vanhojen partojen mukana oli Glenin kaksi tytärtä, jotka lauloivat ja soittivat mukana. Kuulemma Glenin ääni ei Aucklandia pitemmälle riittänytkään, vaan seuraavilla kiertueen keikoilla tyttäret joutuivat vetämään koko setin.

Kaupungilla oli jo joulukoristeita, jättimäisestä joulupukista ja porosta tavaratalon seinällä ikkunan liikkuviin hiirulaisasetelmiin. Kaunista! Joulutunnelmaa on silti vaikea tavoittaa tihkusateessa, yli 20 asteen lämmössä.

Kulttuuririennot jatkuivat lauantaina. Kävimme Aucklandin War memorial museossa katsomassa sotamuistomerkkejä (lentokoneita), alla vasemmalla Zero ja oikealla Spitfire. No, oli siellä paljon muutakin nähtävää! 
Sotahistoriaa oli museossa dokumentoitu tarkasti ja mielenkiintoisesti. Tosi yllättävä oli mm. tieto että ensimmäisessä maailmansodassa oli Uuden-Seelannin miespuolisesta väestöstä mukana yli 10 %, kun Australiassa vastaava prosenttiosuus oli noin 7 ja Englannissa vielä alhaisempi! Tietysti populaatiotkin olivat eri kokoisia, mutta siirtomaita ei pahemmin säälitty. Isoja olivat prosentit muissakin mittelöissä, buurisodassa ja toisessa maailmansodassa.

Museorakennus itsessään on hieno ja komealla paikalla mäen päällä. Alakertaan oli rakennettu maorien historiaa ja kulttuuria kuvaava osasto, jossa oli mm. yhdestä puusta veistetty sotakanootti sadalle miehelle...

Kävimme katsomassa maoriesitystä, joita oli päivän mittaan tarjolla kolme. Meidän kanssa samaan esitykseen päätyi iso joukko lähinnä japanilaisia turisteja. Esittävä ryhmä koostui silmänruuasta kummallekin sukupuolelle. Musiikista tuli mieleen joikut. Paljon käsinkirjailtuja koristeita, höyheniä ja tatuointeja.


Tanssijat käyttivät tanssiessaan erilaisia oheistavaroita. Kalistelevat kepit, joita heitettiin toisille, narun päässä olevat pallot, joita pyöritettiin, jopa kirveet miehillä! Pallotanssi on polynesialaista alkuperää, täkäläiset käyttävät niistä nimitystä POI-pallot, ja niitä käytetään tanssiessa lisäämään sorminäppäryyttä ja käsien voimaa. Kieltämättä niitten avulla tanssista tulee vauhdikasta, eivätkä narut kovin monta kertaa sotkeutuneet. Ehkä pelottavampaa kuitenkin oli sotaan valmistautuvan kirvestanssi...

ainakin ilmeet olivat pelottavia! Miehet lisäsivät pelottelukykyään vielä tönäämällä kielensä pihalle. Harvoin on nähty noin pitkäkielisiä miehiä (tuli ihan mieleen Pekka T. vuosien takaa tkt:n laitokselta - ho! eleensä ainakin olisivat maoritanssiin sopivia!) Yksi tanssijoista tuli esityksen jälkeen poseeraamaan turistien seuraan (alla) mutta tässä vaiheessa pelotteluelkeet eivät enää näy tehoavan... Maorien rakennelmissa toistuu kasvojen kuvia ja ihmishahmoja. Museossa oli hieno kokoelma erilaisia maorien aarteita. Me emme ehtineet opastetulle kiertokäynnille, harmi.


Ihan museon lähellä on Parnellin kaupunginosa, jossa on paljon pieniä putiikkeja ja taiteilijoitten työpisteitä. Me olimme sellaiseen aikaan liikkeellä, ettei kauppoihin juuri ehtinyt, mutta löysimme (venäläisten pitämän?) kahvilan. Tyytyväisinä tilasimme alkuruuaksi listalta blinejä, mutta saimme - krepin mansikoilla ja kermavaahdolla. Vasta ällistyneistä ilmeistämme tarjoilijalle kävi ilmi, että odotimme oikeaa bliniä. Outoa pistää makea lätty alkuruokien joukkoon, sano! Mutta paikka oli muuten miellyttävä, joten mikäs siinä oli pääruokaa odotella. Lätty säästettiin jälkiruuaksi.
Tässä vaiheessa jo Australiasta Adelaiden visiitin isäntä soitteli järjestelyistä - siitä enemmän seuraavassa blogissa. Aucklandiin täytyy mennä uudelleen, sillä tuntuu siltä että emme ehtineet nähdä juuri mitään...

Päivä jona lämmitys lopetettiin

Se oli eilen, joulukuun alkamisen kunniaksi. Aivan kuten Suomessakin, kesä alkaa kalenterin, ei lämpötilan mukaan. Eiliseksi sattui "hieman" vilpoisampi päivä, lämpötila hädin tuskin 10 astetta ja tuuli taas Antarktikselta. HCI-ryhmän kokous saatiin mukavasti käyntiin kun vertailtiin kenellä on sinisimmät tai valkoisimmat sormet. Sattui samana päivänä tulemaan vielä sähkölaskukin. Talon vuokraan kuuluu sähköä 100 euron edestä kuussa, nyt tuli lokakuulta vielä extra lasku, 70 euroa. Yhteensä sähköä 170 euron edestä kuussa... huh huh. Vuosisadan kylmin lokakuu, eristämätön talo, ja suomalaiseen huonelämpöön tottuneet asukkaat on huono yhdistelmä.

Suomen pakkasten ja rännän keskellä tuntuu varmaan hullulta että täällä valitetaan kylmyyttä, mutta ihan oikeesti, se on aika eri juttu. Silloin kun Suomessa on kylmä, laitetaan palttoota niskaan tai ollaan kotona ja katsellaan ilmaa ikkunan läpi. Täällä ei lämpötilaa saa mitenkään omin keinoin oikein mukavaksi, talvitakkeja ei tullut edes mukaan ja hullulta ne täällä näyttäisivätkin, opiskelijat puskevat shortseissa läpi tuulen ja tuiskun. Tämän jälkeen arvostaa taas eri lailla vaikkapa omaa työhuonettaan Pinnissä, joka on kesällä mukavan viileä ja talvella lämmin, ja jossa saa itse säätää lämpötilan itselleen sopivaksi.

Vaan ei varsinaisesti pitänyt valittaa säästä, tuo sattui vaan niin sopivasti teemaan josta on pitänyt blogata jo jonkin aikaa: Suomen ja Uuden-Seelannin eroista ja yhtäläisyyksistä. Facebookissa on ryhmä "Finland and New Zealand are the same place", johon piti tietysti uteliaisuuttaan heti liittyä. Sen perustajien mukaan jotkin sosiologit (?!) väittävät että Suomi ja Uusi-Seelanti irtaantuivat toisistaan vasta viimeisen jääkauden aikana. Perusteluja:

1. Hulluja urheilulajeja:
   Suomi = jääkiekko, mäkihyppy, ralli
   Uusi-Seelanti = rugby, benjihyppy, muskeliveneet
2. Molempia maita johtaa nainen (ei tosin enää)
3. Suomi = poroja, ei ihmisiä; Uusi-Seelanti = lampaita, ei ihmisiä

Tästä tietysti seurasi ryhmässä mielipiteitä puolesta ja vastaan. Suomalaiset eivät esimerkiksi pitäneet jääkiekkoa mitenkään hulluna urheilulajina. Ja yhtäläisyyksiäkin löytyy, moottoriurheilu on todella suosittua ja lounashuoneessa puimme kerran sitä, miksi suomalaiset rallikuskit ja formula-ajajat ovat niin hyviä. Suomalaisten nimet olivat paikallisilla hyvin hallussa.

Facebookin ryhmän perustajat heittivät loppukysymyksen: "Have you ever met a Finn? Ever met a Kiwi? Aluksi tuntuvat erilaisilta, mutta vähän ajan kuluttua huomaat että ovat ihan samanlaisia. Oletko samaa mieltä?" (Latojan huomautus: "Kiwi", isolla kirjaimella, on uusi-seelantilainen -- joko alkuperäisväestöä tai myöhemmin tänne siirtynyt, kiwejä ovat kaikki. "kiwi" pienellä alkukirjaimella on se outo lentokyvytön lintu. Taipuvatkin eri tavalla, kaksi Kiwiä = two Kiwis, kaksi kiwiä = two kiwi. Ja kiwi-hedelmä taas on 1950-luvulla markkinamiesten keksimä nimi hedelmälle, jota alkujaan yritettiin markkinoida nimellä "melonette", hieman huonolla menestyksellä. Nimi vaihdettiin kiwifruitiksi ja loppu on historiaa.)

No niin, olemmeko samaa mieltä? Juu ja ei, enimmäkseen ei.

Yksi silmiinpistävä tai korviinkuuluva ero on ihmisten kohteliaisuus. Ensimmäiseksi sen huomasi busseissa. Poistuvista matkustajista suurin osa huikkaa kuljettajalle "thank you", takaovelta asti. Jos kävelyllä tulee vastaan koirantaluttaja jolle hymyilee, moni sanoo "hi". Ja lisäksi tuntuu että ihmiset varsin aidosti tarkoittavat mitä sanovat, amerikkalaisten ärsyttävää "have a nice day" fraseologiaa, joka sanotaan ilman että edes katsotaan kenelle puhutaan, on täällä paljon vähemmän.

Äärimmäinen esimerkki kohteliaisuudesta oli hammaslääkärissä (juu, hammas on ollut taas paikallaan jo kuukauden päivät). Hammaslääkärillä oli apulainen kuten Suomessakin, mutta tältä ei pyydettykään instrumentteja mystisillä komennoilla "q vitonen" (tai mitä ne nyt ovatkaan, hammaslääkärin tuolissa ei kauhean tarkkana pysty observoimaan). Täällä muuten sama juttu, paitsi että pyyntö on "Michelle, could you please give me a q vitonen". Useamman kerran session aikana! Toki täälläkin pyynnöt lyhenivät sitten kun toiminta muuttui intensiivisemmäksi, mutta kaikein aikaa kuitenkin puhuttiin itse toiminnasta. Suomessa homma on kylläkin professionaalista, ehkä liiankin rutiininomaista, niin että hammaslääkäri ja hoitaja ehtivät hyvinkin käsitellä keskenään lasten kuulumiset, iltamenot ja lomasuunnitelmat samaan aikaan kun potilas pitää suutaan auki.

Sivukommentti suun auki pitämisestä: uusi tuttavuus hammaslääkärissä oli värkki joka laitetaan suuhun ja joka automaagisesti pitää sitä auki operaation ajan, kuva alla. Tuntuu spookylta mutta oli itse asiassa ihan mukava, ei tarvinnut miettiä pitäisikö suuta repiä enemmän auki tai pitää pienemmällä -- yleensä moititaan siitä että pidän sitä liian ammollaan. Voi vaan istua ja rentoutua. Jos se nyt hammaslääkärissä on mahdollista. :) Tämä oli kyllä kaikin puolin miellyttävä kokemus.

Kauppojen tuotevalikoima on tietysti enimmäkseen erilainen, lukuunottamatta ylikansallisia merkkejä kuten Kellogs. Pieni yllätys oli että Palmolive on yhtä laajalle levinnyt, käsisaippua kylppärissä on täsmälleen samanlainen kuin Suomessa. Vielä yllättävämpiä olivat Magnum-jäätelöt ja Maldon-merisuola, pakkausta myöten samanlaisia. Joitakin tuotteita on metsästetty turhaan, hapanleipää jo vähän kaipaa ja hapankorppu on aiemmilla reissuilla ollut hyvä korvike. Sitä vaan ei löydy. Hapankorppu on englanniksi Finn Crisp, mutta kun sillä googlettaa eteläisellä pallonpuoliskolla, yksi hiteistä on herra Finn Crisp, australialainen poliitikko 1950-luvulta! Loppujen lopuksi se ei ole kovinkaan yllättävää, Finn on tavallinen irlantilainen etunimi eikä Crisp sekään ole kovin erikoinen sukunimi.

Yksi tosi suuri ja yllättävä ero on pankkitoiminnassa. Aiemmilla matkoilla on tottunut siihen että ilman shekkitiliä ei oikein pärjää, ja Suomessa taas internet banking on ihan must. Täällä ei tarvita kumpaakaan. Pankkitili meillä on ja siihen internet-liittymä, mutta sitä ei ole tarvittu kertaakaan. Kaikki pyörii luottokorteilla. Tosi kätevää, ei tarvitse murehtia siitä miten siirtää rahaa Suomesta tänne, kaikki laskut kotimaahan vaan.

Aika tietysti vaikuttaa, edellisistä ulkomaankeikoista on aikaa. Ensimmäisellä kerralla vuonna 1980 maailma oli kovin toisenlainen. Paikallinen yhteisö Berkeleyssä tilasi kimppaan Hesaria, ja niitä tuli kahden viikon nipuissa. Ne sitten kiersivät suomalaiselta toiselle. Kotimaan uutiset saattoivat olla monta viikkoa myöhässä, missä oli oma vanhan ajan viehätyksensä. Nyt pysyy verkkolehtien avulla täysin ajan tasalla. Radio Suomen nettikanava taitaa olla kuunnelluin radioasemamme, Poppikouluakin voi hyvin seurata kun se tulee uusintana lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, eli mukavasti sunnuntaina iltapäivällä täällä. Skypen avulla pystyy pitämään yhteyttä, kerran viikossa äitini kännykkäänkin edullisesti. Valokuvia pystyy lataamaan nettiin ja tulostuspalvelun avulla lähettämään niitä nipun muutaman euron hintaan parissa päivässä. Blogi korvaa kirjeet. Maailma on todella pienentynyt.

Toki täällä sitten kiinnittää huomiota myös siihen, miten Suomi näkyy täällä ja Uusi-Seelanti Suomessa. Jälkimmäisestä ei juuri ole tietoa, lähinnä uutiskynnyksen näyttivät ylittäneen saarta lähestyvät jäävuoret (jotka nekin ovat nyt kääntyneet kohti muita seutuja). Yllättävään Suomi-tietämykseen törmäsimme kun kävimme tutustumassa paikalliseen katedraaliin (kuvia alla). Opas oli todellinen Suomi-tietäjä, tiesi että Tampere on kahden järven välissä ja tapaili paikannimiä. Oli saanut joltain aiemmalta turistilta Tampereen kartan (!) ja valitti että se alkoi olla jo vähän kulunut. Vinkki tuleville vierailijoille...

Televisiossa Suomi näkyi heti tuloviikollamme, peräti tunnin dokumentti suomalaisesta hirsitalorakentamisesta! Siihen se sitten jäikin. Muuten merkittävin Suomi-tapahtuma oli New Zealand Symphony Orchestran konsertti Christchurchissa. Orkesterin johtaja on Pietari Inkinen ja konserttimestarikin on suomalainen (Vesa-Matti Leppänen). Orkesteri soittaa yleensä Aucklandissa ja Wellingtonissa, mutta marraskuussa ohjelmassa oli vierailukonsertti Christchurchissa, ohjelmistossa mm. Karelia-sarja, vierailevana johtajana Leif Segerstam. Upea kokemus! Vähemmän upea sen sijaan oli Segerstamin oma ensiesitetty sinfonia 191. Kritiikit taisivat olla miedon positiivisia, mutta väliajalla kuullut kommentit mukailivat enemmän sitä yleisönosastokirjoittajaa joka myöhemmin tykitti näin: "Olisi ollut parempi jos kapellimestari olisi pysynyt poissa. Se olisi estänyt yleisön altistumista 25 minuutille jatkuvaa melua. Niinkutsuttu sinfonia 191 oli niin epämiellyttävä että tulin fyysisesti huonovointiseksi -- siinä määrin etten pystynyt edes lähtemään kesken pois." Laskujemme mukaan kaksi kuitenkin pystyi. Täytyy sanoa että olimme tämän yleisöosastokirjoittajan kanssa samoilla linjoilla, mutta oli sitä hauska katsoa. Niin suurta instrumenttivalikoimaa harvoin näkee, kaikki mahdolliset ja mahdottomat tingeltangelit olivat käytössä. Kovin ääni lähti lekasta joka oli vielä isompi kuin se jolla kesäisin junttaamme laiturin tolpat kiinni järven pohjaan. Soittajatkin jo olivat loppua kesken; jännitimme ehtiikö ksylofonin soittaja paikaltaan vetäisemään soolon sahalla (!) ja takaisin jatkamaan ksylofonin parissa. Hyvin ehti.

Konserttisali oli sentään komea ja Segerstamilla normaali menninkäislook. Seuraava NZSOn konsertti Christchurchissa huhtikuussa, nyt johtajana Inkinen. Ohjelmassa Sibeliuksen viulukonsertto, solistina Hilary Hahn. Sinne mennään.

Toinen Suomi-tapahtuma oli Musta jää -elokuvan esitys täkäläisessä teatterissa, sitä piti tietysti mennä katsomaan. Melko hyvät arviot sekin sai. Yleisöä oli vain kourallinen, heidänkin joukossaan muutama muukin suomalainen.

Ilman suomalaista saunaa on pärjätty yllättävän hyvin. Mutta mukavaa oli kun juuri päättyneellä Australian kierroksella (josta lisää seuraavissa blogeissa) löytyi hotelleista aitoja suomalaisia saunoja, ensimmäisessä Sawo-kiuas, toisessa Helo. Ahhh.

Kääntäen, miten Uusi-Seelanti näkyy Suomessa? Kertokaapa te jotka tätä luette, kommentoida saa! Mutta oletusarvo ilmeisesti ei ole kovin suuri. Meille tulee Suomen Kuvalehti lentopostina, perjantain lehti on täällä yleensä keskiviikkona, +- yksi päivä. Täällä kiinnittyi huomio sen "Ajassa"-sivuun, jossa kymmenkunta kuluneen viikon tapahtumaa merkitään maailmankarttaan. Kartta näyttää tältä:

Missä on Uusi-Seelanti? Australian eteläpuolella, Tasmanian vieressä! Tällaiseen karttaprojektioon ei nerokkainkaan algoritmi pysty. Uusi-Seelanti olisi varmaankin kadonnut pallon oikean reunan yli, joten mitä turhia, siirretään sitä vähän vasemmalle, ei siellä kuitenkaan mitään tapahdu... :)

Loppuun vielä tamperelaisia viehättävä yksityiskohta: mikä on Uuden-Seelannin suosituin suklaapatukka? Kuvassa alla. Nam.

Kaikoura ja Whale Watch

Lähdimme lauantaina 31.10. puolen päivän maissa karttojen, eväiden, upouusien kiikarien ja 10-kertaisella zoomilla varustetun Canonin (sekin upouusi) kanssa retkelle Kaikouraan.

Kaikoura on pohjoiseen Christchurchista. Matkaa on alle 200 kilometriä, siis ei paljon mitään. Kaikouraan vie kaksi reittiä, joista valitsimme menomatkalle rantatien. Meri näkyi tosin vasta lähempänä Kaikouraa. Toinen reitti erkanee viininviljelyseudulla (Waipara) sisämaahan ja kulkee vuorten keskellä; sitä kautta ajoimme sunnuntaina takaisin kotiin. Etappi C kartalla on Mt. Lyfordin kohdalla, jossa kävimme paluumatkalla lounaalla vuoristohotellissa.

Vaikka matka ei ollut pitkä, ajamiseen kului silti kolmisen tuntia. Matkantekoa hidastaa se, että etenkin loppupuolella matkaa tie kiemurtaa yhtä vuoren rinnettä ylöspäin, toista alas. Välillä on jyrkkiä kanjoneita, joitten keskellä kulkee joki; niitä sitten kierretään. Loppukilometrit tie kulki aivan merenrantaa, joten tyrskyistä sai hyvin esimakua! Tien vieressä oli junaratakin, ja ne oli kumpikin laitettu välillä tunneliin, kun rantakallioita ei voinut kaikkia kiertää.

Majoituimme Anchors Inn -motelliin, jota ei suotta kehuttu webissä (illan päätteeksi testasimme sekä urheilukanavan tarjonnan että huoneen double spa:n).  Kaikoura on levittäytynyt merenrantakaistaleelle. Esplanade-rantaväylän varrelle on 1900-luvun alussa istutettu rivi Norfolk pine -mäntyjä, jotka ovat kasvaneet komeiksi (kuvassa näkyy yksi niistä). Lauantaina näkyvyys oli huono, minkä tajusimme vasta kun sunnuntaiaamuna katsoimme ympärillemme Esplanadella: wau mitkä lumihuippuiset vuoret!  Ne ovat osa Southern Alps -vuorijonoa joka jatkuu koko eteläsaaren halki.  Mitään lumipeitteitä ei näkynyt edellisenä päivänä, kun Esplanadea kävelimme ees-taas.


Rantakatu on miellyttävä paikka: mahtavat näköalat, paljon puita ja kukkia etenkin talojen puutarhoissa, monta ravintolaa, ja jopa sään kuluttamaa taidetta ihmeteltäväksi. Alla taustalla näkyy Bayside Blue Cafe, jossa lauantaina söimme mainion illallisen: alkuruoka parsaa kera cashew-pähkinävoisulan, pääruokana tarakihi-kalaa sweet potatoe -muusin kanssa. Paikallinen Kaikoura-riesling täydensi makuelämyksen oivasti. Onnistuimme yllättämään kokin: parsaa oli tarjolla kalan lisäkkeeksi, mutta me -oudot eurooppalaiset- halusimme aloittaa sillä!


Kaikoura tunnetaan nykyisin lähinnä valaisiin ja hylkeisiin liittyvän turismin takia, mutta itse asiassa sillä on pitkä historia maorien asuinpaikkana, ja niemen kallioilta on hyvällä säällä näköyhteys jopa pohjoissaarelle asti. Rantakalliot ovat rapautuvaista maa-ainesta, ja villit kukat kukoistavat rehevinä, vaikka maa näyttää ihan kuivalta.

Lauantaina kävimme katsomassa villejä hylkeitä (fur seal), joitten asuinseutua Kaikouran niemi on. Hylkeitten viereen pääsi laskuveden aikana kävelemään ja kuvaamaan niitä tosi läheltä, mutta opaskirjoissa varoitetaan menemästä 10 metriä lähemmäksi: hylje voi purra, etenkin jos liian utelias kuvaaja menee sen ja meren väliin tai laittaa naisystävänsä poseeraamaan lähelle; seurasimme parin eurooppalaisturistin toilailuja kivien seassa, naisella läpykkäät jalassa ja mies senkun komensi vielä lähemmäksi hymyilemään kilvan ison hylkeen kanssa. Muutos laiskanuneliaasta röhnöstä hampaitaan näyttäväksi villieläimeksi kävi äkkiä! Vain uroshylkeet ovat rannalla; emot ja poikaset ovat kauempana merellä luodoilla mutta siltikin kiikarointietäisyydellä. Myös monenlaisia vesilintuja oli vesilampareista ruokaa etsimässä.


Kalliolle hylkeiden asuinpaikkojen yläpuolelle oli rakennettu kivetty polku, jonka kapusimme ylös asti. Siellä oli näköalapaikka ja tietoa mm. maan pinnan nousemisesta Kaikouran alueella. Niemen ympäri olisi voinut jatkaa kävelyä, mutta tässä vaiheessa reipas ulkoilu oli saanut aikaan mahtavan näläntunteen...

Sunnuntaina meille oli varattu paikat valaidenkatseluristeilylle (whale watch; purkkimme alla). Valaita oli nähty 10 mailia merellepäin, ja tauluilla varoitettiin merenkäynnistä... Alkuun opasvideoita, sitten pikavauhtia noin kolmenkymmenen muun kanssa bussiin ja Kaikouran niemen toiselle rannalle, jossa nousimme veneeseen ja istuimme katsomaan lisää opasvideoita samalla kun kuskimme kaasutti kohti ulappaa. Tässä vaiheessa hiukan mietitytti, minkälainen merenkävijä tässä ollaan; onneksi meritauti pysyi loitolla. Naapurina meillä istui ison espanjalaisseurueen opas, jonka yöunet olivat tainneet jäädä vähiin: pyysi herättämään sitten kun jotain näkyy. Tässä vaiheessa olimme nähneet vain videoita valaista.

Välillä laiva pysäytettiin, meidät komennettiin kannelle ja kapu kävi kaikuluotaamaan valaita. Merenkäyntikin oli jossain vaiheessa laantunut, joten valaiden "tarkkailu" oli ihan mukavaa hommaa. Välillä kyseltiin havaintoja muilta alueella partioivilta sisaraluksilta, lentokoneelta ja jopa helikopterilta, ja porhallettiin toiseen paikkaan mahdollisimman lähelle sitä kohtaa, jossa valas nousisi pintaan. Onnistihan meitä lopulta!

Kaskelotti (sperm whale) on hammasvalaista suurin, ja se syö mm. mustekaloja jopa 2 km syvyydessä, josta se nousee pintaan hengittämään parin-kolmenkymmenen minuutin välein. Katsojasta vaikuttavin osa valaasta on sen pyrstö, joka näkyy vasta sen sukeltaessa. Oli yllättävää, että se lähtee pinnasta niin pystysuoraan alaspäin. Itse valas on noin 20 metriä pitkä, joten ehkä oli hyvä ettei se näkynyt kokonaan...

Valaita nähtiin kolme, mikä kuulemma on paljon! Ne ovat yksineläjiä urospuolisia valaita täällä Kaikouran suunnalla - vedet ovat naaraille ja poikasille liian kylmiä. Retken lopuksi veneemme kiersi vielä hyljesaaria. Ihmeellistä kuinka hylkeet pääsevät merilevästä liukasta kalliota ylöspäin. Siellä niitä kölli vieri vieressä, joukossa pienokaisiakin.

Kaikouran valasretki kesti kolmisen tuntia ja oli kyllä mielenkiintoinen kokemus! Mutta me suuntasimme takaisin Christchurchiin matkailijoille suositeltua vuoristoreittiä, jolla olikin kauniita maisemia, sekä vuoristoisia että tasaisia; alla Waiau-joki sillalta kuvattuna.

Moorean maisemia

Rantaelämän ohella ehdimme yhdelle retkelle, nelivetojeepillä tehdylle safarille. Istahdimme mukavasti Jeepin lavalle, ja se lähti yllättävän hurjaa vauhtia porhaltamaan pitkin rantatietä. Kävi ilmi että matka suuntautui vasta seuraavaan hotelliin josta tulikin sitten lava täyteen, yhteensä 10 henkeä. Vauhti pysyi jatkossakin kovana, kunnes ryhdyimme kipuamaan vuorenrinnettä ylöspäin. Tie oli mielenkiintoinen; kaksi betonikaistaletta vierekkäin, juuri Jeepin akselin etäisyydellä toisistaan. Rinteen kulma vain jyrkkeni, kunnes arvelimme että nyt tuli stoppi. Ei suinkaan -- kuskimme oli vain pysähtynyt ottaakseen vauhtia ja veti viimeisen etapin pakki päällä mäen laelle, siellä kun ei olisi ollut kääntymistilaa. Ja kerskui päälle vielä ajaneensa samaa reittiä jo silloin kun tie oli vielä betonoimaton soratie. Ohituskin (juu, samaa tietä ajettiin molempiin suuntiin, emmekä suinkaan olleet ainoa retkue) oli mielenkiintoinen manööveri.

Ylhäältä avautuikin komeat näkymät. Alla lintuperspektiivistä riuttojen ympäröimää lomakeskusta ja veden tasolta Cook's bay, jonne Cook ei tosin koskaan laskenut maihin, paikallisten asukkaiden tervetulotoivotus oli hieman liian sotaisa.

Moorea koostuu useista kukkuloista, joiden keskelle jää alavampia alueita. Se on syntynyt tulivuorenkraaterista ja näkymät ovat sen mukaisia.

Näköalat olivat kierroksen pääasiallinen anti. Lisäksi pysähdyimme muinaisella uhripaikalla, jonne naisilla ei ollut pääsyä, edes uhrina. Kivet olivat toimineet päälliköiden istuimina; mitä korkeampi kivi, sitä tärkeämpi päällikkö. Kuskimme hauskutti matkalaisia parhaansa mukaan. Ennen tuonne saapumista hän totesi että yksi on pakko uhrata, ja se on... the Finnish guy, eniten uhrattavaa nääs. Matkalla poimittiin puusta paikallisia chili-hedelmiä, tosi pieniä. Niitäkin tarjoiltiin miehille, mukamas paikallisena Viagran korvikkeena. Pitihän sitä puraista, tulista oli, muista vaikutuksista ei havaintoa. Viidestä pariskunnasta peräti kaksi oli häämatkalla, ja italialaisen parin heppu totesi tomerana että hän ei moisia aineita tarvitse.

Maatalousoppilaitoksen plantaaseilla saimme tuntumaa moniin viljelykasveihin. Yksi Polyneesian tärkeistä vientituotteista on vanilja. Se ei näytä kummoiseltakaan (kuva alla keskellä), mutta oli tosiaan erinomaisen maukasta, minkä huomasimme testattuamme sitä niin jäätelössä kuin kastikkeissakin. Toinen tärkeä vientituote on ananas, kuvassa vasemmalla. Kasviopin tuntemus lisääntyi taas hiukan -- ananas ei kasvakaan ananaspalmuissa, vaan matalissa pensaissa lähellä maan rajaa. Erityinen ylpeydenaihe paikallisille oli, että Havaiji on lopettanut tai vähintään vähentänyt ananaksen tuotantoaan, ja nykyisin ananaksia viedään Tahitilta Havaijille. Laatukin on vähän erilainen, nämä olivat vieläkin makeampia eikä niissä myöskään ollut puumaista sydäntä, vaan hedelmä oli kokonaisuudessaan syötävä. Kolmas viljelty hedelmä (oikealla) oli papaija.

Eikä siinä kaikki. Greippipuita kasvoi ihan tien varressa, samoin nono-hedelmiä, joista on tullut viime vuosina todellinen menestys. Nono-hedelmän mehulla väitetään olevan jos minkälaisia terveysvaikutuksia, vaikka ne ovatkin kovasti kiistanalaisia eivätkä tieteellisesti todistettuja, kuten Wikipedia kertoo.

Ja kaiken huippuna joka paikka oli tietysti täynnä kukkia, kaikissa mahdollisissa väreissä. Ei ihme että Gauguin viihtyi näissä maisemissa, värit olivat suorastaan hehkuvia.

Kaikkiaan ihan hauska turistireissu. Kekkosen jalanjälkiä tuli kokeiltua (palmun runko on oikeasti aika pyöreä) ja kamerat lauloivat.

Loppuun vielä kuva loman päätösetapista: viimeinen ilta ja yö (se vähä mitä sitä oli, kuljetus lentokentälle lähti klo 3 aamulla) kuluivat taas Tahitilla ja siellä Papeetessa. Nyt oli vähän enemmän aikaa niin että ehdimme pyörähtää hotellin mustalla hiekkarannalla. Väristään huolimatta (tuliperäistä sekin) tosi pehmeää ja miellyttävää. Vuoroveden vaikutuskin tuli täällä hyvin esiin, kun loivaa rantaa riitti myös maalla paljon pidempään kuin Moorealla. Vasten auringon siltaa kuljimme taas takaisin kohti Uutta-Seelantia.