Moorean rantaelämää

Moorean rantabungalow (toisena tässä rivissä) oli kukkasin koristeltu kuin morsiusparille konsanaan. Kerrassaan houkuttelevan näköinen paikka! Kattomateriaali on jotain kaislan tai oljentapaista, mutta sisältä katto oli muovitettu - ja kaapista löytyi pullollinen ötökkämyrkkyä, tosi huomaavaista! Kuistin ovelta on kymmenen askelta veteen, joka oli turkoosinsinistä ja kirkasta. Pohjaan asti näki ongelmitta, eikä uimasilteen tarvinnut ruveta kun kahlata voi pitkälle. Jalat ulottuvat pohjaan (ja pää pinnalle) koko lahdenpohjukassa.

Kuistilla odotti houkuttelevasti kaksi aurinkotuolia...

Aurinkotuoleille olikin käyttöä. Stieg Larssonin kirjat sopivat oikein hyvin rantatunnelmaan - mitä nyt välillä uitiin, kahviteltiin, syötiin, ja torkuttiin päiväunia. Ja käytiin baarissa lukemassa sähköpostit. Muuten olikin aikaa ottaa rennosti. Tietysti oli paikallista floraa ja faunaa tarkkailtavaksi. Kuistin alla näkyy mun kaverina ollut vanha koiru, jonka nisät viisti maata. Se ymmärsi hyvin suomea! Ylhäällä palmussa pesi isoja mustia lintuja, toiset vähän pienemmät rakensi pesää yhden bungalowin seinään ja haki pesätarpeiksi risuja. Kissoja oli paljon, mutta ihmettelimme niitten värejä - ei kahta samanlaista vaan valkoinen, musta ja harmaa. Niinkö se genetiikka sitten toimii? hmmm.



Karikin kävi uimassa. Moista ei ole tapahtunut naismuistiin (mutta tietysti osasyynä on se mökkijärven veden lämpötila, joka ei houkuttele pulahtelemaan). Bungalowin edessä oleva laguuni on todella tyven ja pienet kalat (kaikenväriset) näkyvät hyvin. Hotelli on mukana koralliensuojeluhankkeessa, osin varmasti turistien takia, antaahan se hyvän leiman ympäristöstä kiinnostuneiden silmissä. Hotellin bungaloweista osa on veden päälle rakennettu niin, että (kuulemma) niiden lattia on lasia ja korallien elämää voi tarkkailla sisätiloissa. Me kävelimme laitureilla katselemassa veteen, ja korallit näki hyvin siitäkin. Ne on paikalle istutettu muualta, ja kylteissä kerrotaan kuinka on tarkkaan suunniteltu miten ne sopeutuisivat juuri hotellin rantaveden olosuhteisiin. Monet uivat snorkkelin kanssa niitä katselemassa bungalowien ympärillä. Meille riitti laituritaso; sieltäkin näki kirjavat kalat ja kauniit värit hyvin. Laiturilta oli mukava katsella auringon painumista Tyyneen valtamereen. Myös ohikiitäviä kanootteja näkyi; ilmeisesti paikallisten urheiluharrastus on melonta, ja kovaa kanootit menivätkin.


Ruokailemassa kävimme hotellin ravintolassa, sillä lähistöllä ei juuri muuta mahdollisuutta ollut. Sitä paitsi ravintolan ruoka oli hyvää. Aamiainen ja illallinen kuuluivat lomapaketin hintaan, mutta lounas piti ostaa itse. Aamiaisella paistettu munakas  vihannesten ja juuston kera suoraan pannulta lautaselle oli herkullista, ja sen kanssa oli tuoretta aitoa ranskalaista patonkia, nam. Lisäksi paikallisia hedelmiä, tuoretta ananasta ja meloneja - herkullisia!

tässä mahi-mahia, suosittelemme lounaaksi! ja illan buffettipöydän runsautta - mm.jälkiruokaosasto.

Aikamatkailu oli mielenkiintoinen kokemus. Päivämääräraja rikkoutui jossain Aucklandin ja Papeeten välillä, joten saavuimme perille yhtä päivää ennen kuin edes lähdimme matkaan. Niinpä tuntui siltä, että koko loma on yhtä juhlaa; ei enää itsekään tiennyt mikä päivä oikein on. Keskiviikkoiltana me sitten "virallisesti" vietimme syntymäpäiviä gourmet-ravintolan puolella. Alkupalaksi kampasimpukoita, pääruoka oli mullet-nimisiä pieniä kaloja, ja jälkiruuaksi sitten kokin bravuuri - viidenlaisia suklaisia herkkupaloja. Herkkujen määrä kävi ylivoimaiseksi jopa suklaan ystävälle... mutta hyvää oli!


Niin, olihan meillä yksi retkikin ohjelmassa: safari nelivetoisella jeepillä - Kari lupasi kirjoittaa siitä kun ehtii. Oli jännä reissu! Kävimme toki kerran kävelyllä Maharepan ostoskeskuksessa (matalia taloja muutama kummallakin puolen valtatietä) kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellilta. Paikallisesta supermarketista hankittiin monta postikorttia ja Karille varvassandaalit, jotka olivat mukavat tuolla hiekkaisilla poluilla. Maharepaan ei tullut käveltyä toiste, sillä oli niin kuuma ilma että matkalla olisi tullut *hiki*. Maisematkaan eivät paljon kävelyyn houkuttaneet, sillä matka piti taittaa valtatien reunalla ja autoja huristeli ohi. Kuivanoloista seutua, monta villiä kanaa ja kukkoa, hiukan rempallaan talot - muut kuin hotellin majat eivät olleet olleet saaneet komeaa olkikattoa vaan ne olivat ruosteisen näköistä peltiä, maalia vailla. Eikä pihoihinkaan ollut panostettu niin kuin täällä Christchurchissa. Hotelli kyllä erottui tästä ympäristöstä edukseen, mutta siellä olikin monta puutarhuria töissä joka aamu...

Juuri muuta aktiviteettia Pearl Resort & Spa ei sitten tarjonnutkaan kuin auringosta ja ympäristöstä nauttimista, paikallisten koru- ja matkamuistotiskien antiin tutustumista, ja tietysti kanssalomailijoitten tarkkailua. Häämatkalaisia tuntui matkalaisista muuten aika moni olevan - nuoria pareja, jotka viihtyivät tiiviisti yhdessä. Ihan hyvin mekin siihen mukaan sovittiin, nenä kirjassa tai ristikkolehdessä :) -Oli sitten tietysti toisenlaisiakin pareja, mm. herrasmies, joka nousi tuoliltaan joka kerran, kun daami haki buffetista ruokaa itselleen. Pysyivätpä polvet notkeina! Notkeus taisi muutenkin olla tarpeen - viimeisenä aamuna yhytimme tämän gentlemannin baarista viskiaamiaiselta. 

Mitäpä tässä muuta kuin antaa kuvien puhua puolestaan. Meillä oli oikein mukava loma! Opimme mm. sen, että naimattomilla tiaran paikka on oikean korvan takana, naimisissa olevilla vasemman. Ensimmäiset illat kuljin kukka kummankin korvan takana, tietämätön kun olin! Tässä pina colada -aperitif (huom. kukka löytänyt paikkansa) baaritiskillä ennen illallista.

Tahiti ja Moorea 18.-23.10.2009

Kari paljasti muutama päivä ennen lähtöä, että seuraava viikko olisikin sitten rantalomaa. Kiva synttäriyllätys - varsinkin kun Kari oli suunnitellut koko jutun niin, ettei mulla ollut aavistustakaan aikeistaan. Aikani kyseltyäni selvisi, että suuntana on Tahiti ja  Moorea. Ne löytyvät keskeltä Tyyntä valtamerta, niin pieniä länttejä että normaalikartassa niitten kohdalla on vain sinistä merta, suunnilleen Australian ja Amerikan puolivälistä. Tahitin saarella Papeetessa yövyttäisiin yksi yö ennen lauttamatkaa Mooreaan. Moorealla oma rantabungalow kolmeksi yöksi, ja taas viimeinen yö ennen paluuta Papeetessa.

Tahitille on suoria lentoja Aucklandista. Sunnuntaiaamuna 18.10. siis lentokentälle ja matkaan Aucklandiin. Christchurchin lentokentällä pääsimme jopa suunniteltua aikaisemmalle lennolle, kun kerran riittävän ajoissa siellä olimme. Ilmeisesti Christchurchin ja Aucklandin välillä on yhteys vähintään kerran tunnissa...
Lento Air Tahiti Nui -lentoyhtiön koneella kesti vain 5 tuntia - kun ensin pääsimme matkaan Aucklandissa. Check in -tiskillä meille näet todettiin, että hmmm - teidän piti lentää jo aamukoneella! Puolen tunnin jännittämisen jälkeen onneksi sitten paikat järjestyivät. Matkatoimiston virkailija oli Karin puheitten mukaan sähläävää sorttia.

Lennolla selvisi täysin yllättäen, että mehän matkaamme Ranskan Polynesiaan, eli Euroopan yhteisön passilla ei tarvitse täyttää maahantulolappusia. Eipä se Euroopalta tuntunut kuitenkaan. Ensivaikutelma Papeetesta oli hikinen. Odotimme gardenia (tiare) korvan takana matkalaukkuja, ja ulos päästyämme saimme lein kaulaan ja odotimme hotellikuljetusta täydellisen pimeässä yössä melkoisen uupuneina. Hotellimatka tuntui kestävän kau-an, vaikka kuskimme oikaisikin aina liikenneympyrän keskikaistaa pitkin läpi juurikaan kiertelemättä.

Helpotti se lopulta, kun hotellille (Radisson Plaza Resort) päästiin. Tosin kaikki ravintolat olivat kiinni siinä vaiheessa... mutta baariin ehdimme yksille. Toinenkin olisi mennyt, mutta kun paikka suljettiin - puoli yhdeltätoista illalla. Hotellin ympärillä ei sitten muuta ollutkaan, ainakaan siinä pimeydessä emme uskaltaneet lähteä kiertämään. Mutta meille kerrottiin, että aamulla 6:30 pääsee aamiaiselle ja seitsemän jälkeen tulee noutaja, joka vie meidät lauttarantaan. Lautta Mooreaan lähtisi yhdeksän maissa. Ulkona meren kohina kuului, mutta mitään siitä ei näkynyt. Sisällä kuului ilmastoinnin hurina, ja siihen oli hyvä nukahtaa.

Siivekkäitä aamiaisvieraita

ja tietysti kissamaisia myös!

Moorealle matka kesti vain parikymmentä minuuttia. Aremiti-lautta oli sisältä kyllä parhaat päivänsä nähnyt, penkit nuhjuisia ja monitorit rikki. Mutta lujaa se kulki ja maisemat olivat upeita!

Moorea Pearl Resort and Spa -hotelli on oikea paratiisi - tervetuloa toivotettiin kukkasin ja kylmin juomin, ja netti toimi baarissa jo ennen kuin bungalow vapautui.

- to be continued -

Kaupunkia ja kampusta

Reilu viikko mennyt blogaamatta, osoittaa että aika lailla on loksahdettu normaaliin rytmiin: aamulla (no, viimeistään kymmeneltä) töihin, illalla kotiin, tiskausta tai telkkaria.

Viikko sitten kävimme läheisellä "torilla", parikymmentä kojua pienessä puistossa, mutta mainioita ostoksia: hyviä eurooppaalaisia juustoja joita ei missään muualla ole näkynyt (Le Rustique, Comté, Saint Agur), tuoretta leipää joka on muutakin kuin paikallinen paahtoleipähöttö, raikkaita ja maukkaita vihanneksia, tuoretta kalaa ja lammasta. Siitä varmaankin tulee vakituinen lauantaitapa kun täällä ollaan. Ja hilpeä "Sunshine Band" vastasi musiikista. (KC ei ollut tässä kokoonpanossa mukana.) Matkalla nähtiin taas paikallisia ihmeitä, maa valkoisena mutta ei lumesta vaan sateen pudottamista terälehdistä, ja mielenkiintoinen fillarin pysäköintitapa.

Iltapäiväksi sitten keskustaan tutustumaan Canterburyn museoon. Sympaattinen ja kohtuukokoinen. Opimme taas paljon Uuden-Seelannin historiasta: Moa-lintuja, Maoreita veneineen ja taistelulaivoineen, ja maineikkaita merenkulkijoita (Robert Scott, joka huonosti päättyneen etelänavan retkensä vuoksi on noussut brittiläisessä imperiumissa suuremmaksi legendaksi kuin valloituskisan voittanut Roald Amundsen konsanaan).

Kaupungilla kävellessä tuli vastaan taas yksi osoitus uusiseelantilaisten rugbyhulluudesta. Christchurch isännöi rugbyn MM-kisoja kahden vuoden päästä. Kaupungin keskusaukiolla on jo nyt suuri näyttötaulu joka laskee minuutti minuutilta aikaa kisojen alkuun. Jotenkin en osaa kuvitella vastaavaa Tampereen keskustorille kahta vuotta ennen lätkän MM-kisoja...

Tiistaina oli ohjelmassa ensimmäinen vierailuluento koko täällä olomme aikana, kovin vilkasta ei vierailijavirta ole. Richard Stallman (Free Software Foundationin perustaja) kävi pitämässä standardisaarnansa. Joitakin kiinnostaviakin pointteja, mutta kun ihaileva nuori yleisö hyväksyi nurkumatta kaikki väitteet, jäi vähän huono maku. Ja vaikka asia on hyvä niin kun sen vetää överiksi, se kääntyy jo itseään vastaan. On vielä helppo ymmärtää miksi Microsoft ja suljetut formaatit ovat pahasta, ja samoin Adobe ja Flash, mutta kun samaan pesuveteen menee sitten YouTube, ja kanta-asiakaskortit, ja luottokortit, ja Harry Potter (!), niin tekee mieli sanoa: get a life! Mutta siitä huolimatta, huoliteltua Cambridgen (US) englantia oli ihan puheena kiva kuunnella lähemmäs kaksi tuntia täkäläisen akzentin jälkeen.

Keskiviikkona innostuimme ex tempore lähtemään kaupungille -- pianokonserttiin! Michael Endres on hiljan aloittanut Canterburyn yliopistossa pianonsoiton professorina (kyllä, täällä todellakin on hyvin monipuolinen oppiainevalikoima) ja piti konsertin. Aluksi Schubertia, jonka tulkitsijana Endresillä on jonkinasteista mainetta; ihan hauskasti esitettynä, vaikka kuuluikin vähän tilulii-musiikin sarjaan, kuten eräs vanhempi kollegani varmasti ohjelmistoa olisi luonnehtinut. Toisen puoliajan Ravel oli meistä kiinnostavinta osaa. Ja yhtä kiinnostava oli konserttipaikka, nykyisen taidekeskuksen Great Hall -- sama paikka, jossa yliopisto aloitti toimintansa vuonna 1873.

Canterburyn maineikkaisiin poikiin kuuluu Sir Ernest Rutherford, joka viime vuosisadan alussa havaitsi että atomi ei olekaan jakamaton ja löysi protonit -- ja on mm. päätynyt siitä hyvästä Uuden-Seelannin sadan dollarin seteliin.

Nykyisiin tiloihinsa yliopisto siirtyi vasta 1960-luvun aikana, siis samaan tapaan kuin Tampereen yliopistokin. Tietojenkäsittelytieteiden rakennus on yksi uusimmista, laitos on siellä toiminut alle 10 vuotta (jälleen kuten Tampereellakin!). Ja rakennuksella on Pinniin muutenkin yhtymäkohtia, arkkitehtuuri on modernia ja palkittua. Valokuvissa se näyttää komealta, eikä toiminnallisuudessakaan ole valittamista. Kunhan pitää huolen siitä että ei toimistoaikojen ulkopuolella poistu käytävästä väärästä ovesta esim. WC:hen; huonossa tapauksessa saa sitten kiertää koko rakennuksen pohjakerroksen kautta, sillä kulkukortin lukulaitteita ei ole kuin harvoilla ovilla, ja nekin ovat valikoivia: henkilökunnan kortilla ei suinkaan pääse jatko-opiskelijoiden käytävään.

Työhuoneet ovat standardihuoneita, no nonsense. Amerikkalaisissa yliopistoissa on jo tottunut siihen että kalusteet saavat kestää vuosikymmenien kolhinnan, eikä täälläkään ole hienosteltu säädettävillä pöydillä (joten ne sentään ovat onneksi aina suorassa...). Meidän toimistomme on vielä suhteellisen siisti kun ei paperipinoja ole liiaksi kasaantunut, samaa ei voi sanoa isäntämme Andy Cockburnin huoneesta, joka on tyypillisen professorin huoneen tapaan papereita pullollaan.

Andy on muuten tosi mukava tyyppi, kuten jo vilkaisu Andyn kotisivulle osoittaa (ja jos ei valokuva näytä vielä tarpeeksi villiltä, viepä hiiren kursori kuvan päälle!). Saila viimeksi jo kertoikin että kävimme jokin aika sitten viettämässä iltaa Andyn kotona. Kamera unohtui kassiin mutta tämä netistä löytynyt kuva vastaa aika hyvin ikkunasta avautunutta uskomatonta näköalaa.

Tässä kaikki tällä kertaa, seuraavassa blogissa sitten ihan erilaisia maisemia! Ja muuten, olen siirtynyt Google-kalenterin käyttöön. Kalenteri on julkinen ja siitä näkee vähän mitä tapahtuu -- toistaiseksi se onneksi on miellyttävän tyhjä.

kahdestaan

Sunnuntaina vierailimme Andyllä, joka asuu Lytteltonin sataman vieressä korkealla mäennyppylällä. Tutustuimme Saraan ja kaksivuotiaaseen Orryyn, joka on varsinainen touhupetteri, kova hääräämään ja selittämään, mutta kun me emme varmaan puoliakaan ymmärtäneet. Välillä siinä mietittiin, että ei kai meidän tytöt koskaan olleet tuollaisia tuholaisia - kädet vanukkaassa kyynärpäitä myöten. Eihän?

Tänään aamulla aamiaista syödessä Karista tuli Tirsahammas (kuvassa). Etuhammas lohkesi. Juuri viikonloppuna Andyn luona puhuttiin hammaslääkärien huonoudesta - eipä tuntunut kenelläkään olevan hyviä kokemuksia täkäläisistä hammaslääkäreistä. Ja juuri Andy suositteli tuota parturiakin, jossa Kari eilen kävi. Otsatukka ehkä kaipaisi tasoitusta! Hammaslääkärien suhteen emme kyllä häneltä taida suosituksia kysellä.

Välillä on aika tylsää kun pitää töitä vaan tehdä. Satelee, eikä menty edes lenkille tänään. Täällä menee päivä niin ettei näe muuta kuin Tirsahampaan, tai itse asiassa ei näe edes häntä - meidän työpisteet ovat selät vastakkain. Lounas syödään yleensä laitoksella, mikroon jotain eilistä, leipää, tai salaattia. Sitten tullaan kotiin, laitetaan ruokaa, syödään, ja sitten taas tietokoneen kimppuun. Välillä tiskataan - kuin mökillä konsanaan, vettä pitää erikseen keittää vedenkeittimessä, koska kuuman veden  paineet ovat niin huonot keittiössä. Tiskaamisesta käsipelillä on kyllä onneksi hyvin kokemusta, joten homma sujuu aika sutjakasti - jos vain viitsii aloittaa.

Ei ihme että Tirsahampaan menoa hammaslääkäriin on mietitty... jos ei muita näe kuin minut päivien mittaan, hampaan puuttuminen ei juuri haittaa! Itse asiassa Karista tulee tällä hetkellä eskarilainen mieleen. Suomessa ollessa moinen ei tulisi kuuloonkaan, johan siinä arvovalta menisi, mutta täällä...

Kylävierailusta huolimatta tuntuu että sosiaalista elämää vois ehkä vähän lisätä. Skruuvi-illat kotona olivat varsinainen henkireikä, tapasi ystäviä vaikkei keskustelun tasosta joinain iltoina sielläkään paljon voinut puhua (PAS;PAS;PAS;PAS. Aha.) mutta välillä sitten jälkipeleissä puhuttiin sitäkin enemmän. Ollaan Karin kanssa mietitty, ettei skruuvikutsuja ole viime aikoina singahdellut mailiboxissa. Liekö sitten skruuvinpelaajilla kiirettä? Meillä kyllä olisi aikaa!

Täällä kello raksuttaa seinällä, sohvalta kuuluu tietokoneen näppäinten ääntä, ja autot huristaa ohi. Edes telkkua ei viitsi avata. Täkäläisiin sarjoihin ei ole yhtään päässyt mukaan, ja tuntuu ettei oikein jaksaisikaan aloittaa sarjojen seuraamista. Leffat ovat ala-arvoisia, kuten eilinen Youngblood. Lisäksi tuntuu että mainoksia on miltei viiden minuutin välein, paljon tiheämpi tahti kuin suomen maikkarissa. Samoja sarjoja tuntuu pyörivän kuin Suomessakin, CSI ja muut murhajutut päällimmäisinä. Ehkä sitten siirrymme dekkarien lukemiseen. Kotoa mukana tullut Stieg Larsson kiinnostaa Karia, ja kirjoista toinen osa on mulla kesken. Jänniä kirjoja!

Millan ja Ullan lennot on nyt hankittu - lähtö tännepäin 13.12. Tokion kautta, ja paluumatkalle 7.1. Sydneyn ja Hong Kongin kautta. Kivaa! Oikein jo odotan, että ollaan joulukuussa.Toivottavasti sateet ja kylmät säät ovat silloin ohi ja voidaan nauttia kesän lämmöstä. Lentohintojen vertailu on sitten muuten vihoviimeistä puuhaa.

Akaroa ja Banks Peninsula

Viikonloppuna teimme ensimmäisen ekskursion kaupungin ulkopuolelle. Kohteena oli Banks Peninsula ja siellä erityisesti Akaroan kaupunki.

Banks on syntynyt noin 9 miljoonaa vuotta sitten kahden suuren tulivuorenpurkauksen seurauksena. Kraatereiden paikalla ovat nykyisin kartalla näkyvät Lytteltonin ja Akaroan lahdet. Banksille antoi nimen James Cook purjehtiessaan Uuden-Seelannin ympäri 1700-luvun lopulla; Cook tosin luuli että Banks oli saari.

Lauantaiaamuna suuntasimme siis kohti Akaroaa. Tie alkoi petollisen helppona, mutta kiemurteli hiljalleen ylemmäs ja ylemmäs. Vuorenhuipulla oli Hilltop Cafe, josta näkymät olivat aika mehevät. Matkalla tuli nähtyä ensimmäinen lammas muutenkin kuin lautasella, ja samaan syssyyn niitä tulikin sitten vastaan tuhatmäärin. Tällä pässinpäällä kavereineen oli varsin komeat maisemat ruokapöydässä.

Vasemmanpuoleisen kuvan keskellä näkyy pitkulainen Onawen saari, jonne useampikin Maori-heimo oli rakentanut linnoituksensa ja käynyt niistä verisiä taisteluja, viimeisin vuonna 1839. Maorikulttuuri on edelleen kovasti voimissaan. Christchurchin kadunnimistä suuri osa on maorinkielistä alkuperää, yksi valtakunnallisista TV-kanavista on maorinkielinen, Canterburyn yliopisto on maoriksi "Te Whare Wānanga o Waitaha". Googlestakin on olemassa maorinkielinen versio, siitä käy ilmi että web on maoriksi "Tukutuku". Oikeastaan aika sopivaa, tuku tuku lampaitani... :)

Akaroan suurin maine syntyi kuitenkin siitä, kun ranskalainen siirtolaisryhmä rantautui sinne vuonna 1840, tarkoituksenaan paaluttaa ainakin Banksin niemimaa, ellei koko Uusi-Seelanti, Ranskan siirtomaaksi. Engelsmannit saivat kuitenkin asiasta vihiä ja vain muutamaa päivää ennen ranskalaisia julistivat Uuden-Seelannin kuningatar Viktorian hallintaan. Ranskalaiset eivät pienen purtensa kanssa arvatenkaan ryhtyneet englantilaisia sotalaivoja vastaan kapinoimaan. Asutus kuitenkin juurtui Akaroaan, ja tapahtumaa muistetaan edelleen. Kerran vuodessa, juuri käyntimme aikaan, on French Festival, jossa maihinnousua muistellaan ja esitetään kuvaelma joka vuosi uudestaan: vene soutaa maihin ja ajan asuihin pukeutuneet paikkakuntalaiset käyskentelevät rannalla, joko brittejä tai ranskalaisia edustaen. Ranskan lähettiläs osallistuu innolla, ja onpa Ranskan pääministerikin jokin vuosi sitten käynyt paikalla.

Kaupungissa ei sinänsä ole paljon ranskalaisuutta näkyvissä, muuta kuin kuriositeetteina. Kadunnimiä ovat "Rue Jolie" ja "Rue Lavaud" (Lavaud oli retkikunnan johtaja) ja paikan ykkösravintola on "Le Restaurant" (!). Mutta soma pieni rannikkokaupunki, rakennukset tuovat ennemminkin mieleen USAn etelävaltiot, joskin trikoloriviirejä oli festivaaliaikaan joka paikassa.

Itse festivaali oli pieni ja intiimi, kohokohtana Ranskan lähetystön naispuolisten työntekijöiden CanCan-esitykset (joita ei nähty! :( ) sekä baskeripäisten kuljettajien rättisitikkaparaati. Osa oli aatteelleen tosi vannoutuneita, kuten keltaisen sitikan rekkarista voi lukea.

Muuten nähtävyydet jäivät rantakatua edes takaisin pasteeraukseen, muutaman pystin tsekkaukseen (huom. mallilta pyydetty Mona Lisa -ilme) ja ruokailuun. Mainiota sea chowderia (paikalliset simpukat ovat maineikkaita eikä syyttä -- varmaan ainakin 4 senttiä pitkä syötävä osa) ja reissun toistaiseksi parasta olutta. Eipä ihme että siinä vaiheessa kun ravintolasta ulos selviydyimme suurin osa festivaalivieraista oli jo karistanut kaupungin pölyt, tai siinä vaiheessa paremminkin sadepisarat, jaloistaan.

Takaisin suunnistimme ns. turistireittiä pitkin, joka tekee kierroksen pitkin kukkulan lakea, parikymmentä kilsaa pitempi reitti kuin tullessa. Repsikan paikalta (rotkon puolelta) kuului välillä valitusta, mutta kuskista maisemat olivat upeita. Vuorenrinteet olivat täynnä keltaista kasvia, joka loisti kauas ja näytti vaikuttavalta. Myöhemmin selvisi kuitenkin että kasvi on gorse (Ulex europaeus), aggressiivinen rikkaruoho (tai paremminkin pensas), joka peittää jo 5 prosenttia Uuden-Seelannin kasvukelpoisesta maaperästä. Sitä vastaan on käyty taistoa miljoonien dollarien voimin, aika huonolla menestyksellä (ks. Gorse in New Zealand).

Sään vaihtelevuudesta saatiin näyttöä tälläkin matkalla. Taivaanranta esittäytyi kaikissa siniharmaan sävyissä ja tuuli tuiversi näköalapaikoilla. Hauskaa oli silti!