Pohjoissaarella, osa 1

Outin, Juhan ja Sinin loman toinen pitempi reissu oli vuorossa heti kohta edellisen päätyttyä. Kukas nyt kotona viipyisi lomalla... Pohjoissaarelle lensimme tiistaina 26. tammikuuta aamusella; lento oli puolen päivän aikaan perillä. Air New Zealandin lento oli taas tavanomaisen sujuva. Tarjoilunkin jo osaa, biccie, lolliet vai chipsit. Suosittelemme biccieta eli biscuittia. Ekan kerran kun niistä piti valita, saimme kaikki pussit testattaviksi. Syynä oli se, että näytimme niin hölmistyneiltä, "Biccie, lollies or chips?" Arvelivat, ettemme kuitenkaan ymmärrä.

Chch on paaljon kylmempi kuin Auckland, minkä huomasimme taas lentokentän ovista päästyämme. Farkkujalkaiset vaihtoivat aika pian lyhempiin pöksyihin...

Meille oli vuokrattu lentokentältä Toyota Aurion, harmaa ja iso verrattuna omaan Suzukiin. (Suzukille kuuluikin aika huonoa etelän retkemme jälkeen: nitisi ja nirskui, ei uskalla ajaa kauppaa pitemmälle kun ei tiedä mikä siellä valittaa. Se meni huoltoon pikaisesti... ja huolto, Friendly Car kampusalueen kulmalla, tutki ja löysi kivensirpaleen jarruista. Sen poistivat ilmaiseksi ja nyt taas kulkee vinkumatta. Oiskohan sama efekti kuin joskus meillä naisihmisillä: pieni huomio auttaa poistamaan isotkin harminaiheet! Hiukan ystävällisyyttä siis, oi armaat!)

Toyotan kanssa alkuunpääsy oli aika mielenkiintoista: kentältä ei päästy lähtemään kun käsijarru oli päällä eikä missään näkynyt vipua josta sen voisi ottaa pois päältä. Ei ollut kojelaudassakaan, eikä käynnistys auttanut: päällä mikä päällä. No, onneksi oli manuaali, josta selvisi, että jalkapoljinhan siellä on tätä varten. Jo mentiin! 3,8 litran kone hyrisi niin, että korvia hiveli.

Kartalla kohde A on miltei meren päällä oleva lentokenttä, sieltä lähdimme pohjoista kohti.

Matkanteko Googlen karttojen opastuksella on mielenkiintoista. Lentokentältä oli aika triviaalia päästä pois, mutta missään vaiheessa kentällä ollessamme ei taidettu löytää kadunnimiä joita reittioppaassa oli. Sosiaalista navigointia vaan muitten autojen seassa kohti Aucklandia :) ja hyvin päästiin eteenpäin.

Reitti pohjoiseen Waipouan metsään (kartalla kohde C) vuosituhansia vanhoja kauripuita katsomaan kulki suoraan Aucklandin läpi. Moottoritietä ei suinkaan ollut koko matkan edes Aucklandissa, vaan välillä oli ihan tavallista hidasta katua, jossa kaiken lisäksi tehtiin tietöitä. Onneksi ei ollut pitkä odotus, nälkä nimittäin alkoi tässä vaiheessa jo haitata. Mutta ajoimme sentään miltei tullitien alkuun sh1:sta, siis toiselle puolen Aucklandin, ennen kuin poikettiin tullia maksamaan ja hampurilaisille samalla.

Tullimaksu ei ollut paljon mitään, pari dollaria/auto, seitsemän kilometrin hurauksesta.  Tulli kerätään kirjaamalla konenäköä apuna käyttäen tullitielle ajavien ajoneuvojen rekisterinumerot, ja maksut on mahdollista maksaa pankissakin, ei vain huoltoaseman yhteydessä olleilla automaateilla. Maksoimme vahingossa kolminkertaisesti, kun eka maksu meni Suzukin rekisterinumerolle, ja sitten oikeat meno-paluut Toyotan tunnukselle, kun mokalle ensin oltiin naurettu hampurilaisten äärellä makeasti. Mutta paluumatka jäi käyttämättä kuitenkin, kun tultiin toista kautta takaisin Aucklandiin, ähhää.

Kauri-museo (Matakohessa, kartalla kohde B) ei ollut alunperin suunnitelmissa vaan aioimme ajaa suoraan sademetsään, mutta oli onni että päätimme poiketa sinne. Mahtava paikka, kannotkin kummittelevat siinä paikassa! Museossa oli kokonaisia sahojen työlinjoja  rekonstruoituina, ja pokasahoista alkaen vanhoja työkoneita. Ja työvälineiden pitää olla mahtavan kokoisia jotta noin paksujen runkojen läpi ylettyy. Bushman eli paikallinen tukkijätkä eli metsästä; eurooppalaisten siirtolaisten tulon jälkeen 1800-luvulla metsästä tuli äkkiä tärkeä tulonlähde, ja sitä hakattiin kunnes hallitus kerkesi hätiin ja suojeli viimeiset metsät. Nykyisin elinkeinona on maanviljelys; kumaraa (bataattia) tuotetaan 2/3 NZ:n tarpeista.  Joskus täälläkin on laskettu tukkeja koskea alas. Puuta vietiin ulkomaille tärkeänä vientituotteena, ja pienemmistä kaureista tehtiin esim. laivan mastoja.  Kauritukit ovat haluttuja sen vuoksi, että ne ovat suoria, oksattomia ja isoja. Yhdestä tukista voi tehdä pöydän 12 ihmiselle.


Mahtavia aikaansaannoksia kauripuusta on tehty! Yllä kaunis kirkko museon vierestä, vasemmalla alhaalla  suosta löytynyt runko, jonka iäksi arvellaan 35000 vuotta, kaiverrettuna komeaksi istuimeksi. Ja oikealla on maoripäällikkö, materiaalina  pihka (kauri gum).
Waipouan metsässä kippuraisen tien kiemuroissa oli sademetsän tuntua, kun rehevät puut kaartuivat holviksi tien ylle - ja tie oli sh12 eli ei mikään pikkutie vaan state highway! Vanhat kauripuut ovat tien lähimaastossa, joten kävelymatkat eivät olleet autolta pitkiä. Metsässä oli monta muutakin kulkijaa meidän rempan lisäksi, joten varsinaista eräretken tunnelmaa ei saatu.

Ensin kiersimme neljä siskosta, neljän puun ryhmän. Harras tunnelma. Kauripuitten juurien päälle ei saa astua, joten niitten ympärille on rakennettu pitkospuita ja penkkejä. Penkit olivat tarpeen - mitenkäs muuten ylös olisi nähnyt kuin ottamalla lukua niska kenossa.

Isoin puista, yllä oikealla oleva Tane Mahuta (Lord of the Forest), rungon ympärysmitta n. 13 metriä, olisi jäänyt näkemättä ellei oltaisi kysytty kahdelta reippaan näköiseltä tytöltä mistä se löytyy. Sinne piti ajaa tietä pitkin vähän pitemmälle, me kun jäimme ensimmäiseen vastaantulleeseen parkkipaikkaan. Täälläkin oli iso turistiporukka meidän lisäksi, ja kilvan valokuvasimme isoa 2000 vuotta vanhaa puuta joka ei mitenkään ollut yhteen kuvaan mahdutettavissa. Cool!

Ilta jo hämärsi kun lähdimme jatkamaan matkaa. Majapaikka oli varattu Whangareista ("Wh" lausutaan "F"; kartalla kohde D) jota mainostetaan Uuden-Seelannin kuumimpana paikkana (siis lämpötilaennätys +30,7 astetta mitattu tammikuussa 2009) ja vähäsateisimpana.

Jotta päästään Whangareihin piti ajaa takaisin Dargavilleen. Poikkesimme Dargavillessa kaupassa, jotta saimme aamuksi (ja illaksi) ruokaa. Motelleissa hintaan ei kuulu aamupala, joten kuskasimme sitten mukana maitoa ja muroja ja muuta tarpeellista. Whangarein matkan maisemista ei taida kenelläkään olla muistikuvia, sillä oli aivan pimeää. Onneksi ei ollut paljoa liikennettä eikä mutkaista tietäkään!

Aamusella navigoimme katsomaan putouksia, Whangarei Falls on NZ:n kuvatuin vesiputous - ja mekin kyllä lisäsimme siihen piikkiin monta kuvaa!

Kaunis paikka... Auto jäi parkkiin putouksen yläpuolelle, me kävelimme siltaa pitkin toiselle puolelle ja kapusimme alas veden äärelle. Ja kuvia otettiin joka vaiheessa :)

Aurinko paistoi kivasti, pikkupoikia oli uimassa yläjuoksulla, ja kauniin paikan oli löytänyt muutama muukin turisti (joku komealla pakettivolkkarilla!) meidän lisäksi. Pitemmänkin kävelyn olisi voinut rantaa pitkin tehdä, mutta me tyydyimme kapuamaan takaisin autolle kuvien oton jälkeen.


Whangareissa ei pysähdytty muuta kuin karttaa lukemaan, vaikka yritettiin keskustassa etsiä kiinnostavaa nähtävää. Ilman kunnollista karttaa (kartanlukijaa) mitään ei tuntunut löytyvän, ja eksyimme sitten sinne löytämättä edes etelään vievälle pikatielle. Seisoimme pariinkin otteeseen samoissa Bank streetin liikennevaloissa, jossa paikalliset ehtivät juosta autostaan pankkiautomaatilla asioitaan hoitamassa ja kerkisivät vielä takaisin ennen valojen vaihtumista... niin että kai siinä sitten tuli riittävät havainnot Whangareista!