Pohjoissaarella, osa 1

Outin, Juhan ja Sinin loman toinen pitempi reissu oli vuorossa heti kohta edellisen päätyttyä. Kukas nyt kotona viipyisi lomalla... Pohjoissaarelle lensimme tiistaina 26. tammikuuta aamusella; lento oli puolen päivän aikaan perillä. Air New Zealandin lento oli taas tavanomaisen sujuva. Tarjoilunkin jo osaa, biccie, lolliet vai chipsit. Suosittelemme biccieta eli biscuittia. Ekan kerran kun niistä piti valita, saimme kaikki pussit testattaviksi. Syynä oli se, että näytimme niin hölmistyneiltä, "Biccie, lollies or chips?" Arvelivat, ettemme kuitenkaan ymmärrä.

Chch on paaljon kylmempi kuin Auckland, minkä huomasimme taas lentokentän ovista päästyämme. Farkkujalkaiset vaihtoivat aika pian lyhempiin pöksyihin...

Meille oli vuokrattu lentokentältä Toyota Aurion, harmaa ja iso verrattuna omaan Suzukiin. (Suzukille kuuluikin aika huonoa etelän retkemme jälkeen: nitisi ja nirskui, ei uskalla ajaa kauppaa pitemmälle kun ei tiedä mikä siellä valittaa. Se meni huoltoon pikaisesti... ja huolto, Friendly Car kampusalueen kulmalla, tutki ja löysi kivensirpaleen jarruista. Sen poistivat ilmaiseksi ja nyt taas kulkee vinkumatta. Oiskohan sama efekti kuin joskus meillä naisihmisillä: pieni huomio auttaa poistamaan isotkin harminaiheet! Hiukan ystävällisyyttä siis, oi armaat!)

Toyotan kanssa alkuunpääsy oli aika mielenkiintoista: kentältä ei päästy lähtemään kun käsijarru oli päällä eikä missään näkynyt vipua josta sen voisi ottaa pois päältä. Ei ollut kojelaudassakaan, eikä käynnistys auttanut: päällä mikä päällä. No, onneksi oli manuaali, josta selvisi, että jalkapoljinhan siellä on tätä varten. Jo mentiin! 3,8 litran kone hyrisi niin, että korvia hiveli.

Kartalla kohde A on miltei meren päällä oleva lentokenttä, sieltä lähdimme pohjoista kohti.

Matkanteko Googlen karttojen opastuksella on mielenkiintoista. Lentokentältä oli aika triviaalia päästä pois, mutta missään vaiheessa kentällä ollessamme ei taidettu löytää kadunnimiä joita reittioppaassa oli. Sosiaalista navigointia vaan muitten autojen seassa kohti Aucklandia :) ja hyvin päästiin eteenpäin.

Reitti pohjoiseen Waipouan metsään (kartalla kohde C) vuosituhansia vanhoja kauripuita katsomaan kulki suoraan Aucklandin läpi. Moottoritietä ei suinkaan ollut koko matkan edes Aucklandissa, vaan välillä oli ihan tavallista hidasta katua, jossa kaiken lisäksi tehtiin tietöitä. Onneksi ei ollut pitkä odotus, nälkä nimittäin alkoi tässä vaiheessa jo haitata. Mutta ajoimme sentään miltei tullitien alkuun sh1:sta, siis toiselle puolen Aucklandin, ennen kuin poikettiin tullia maksamaan ja hampurilaisille samalla.

Tullimaksu ei ollut paljon mitään, pari dollaria/auto, seitsemän kilometrin hurauksesta.  Tulli kerätään kirjaamalla konenäköä apuna käyttäen tullitielle ajavien ajoneuvojen rekisterinumerot, ja maksut on mahdollista maksaa pankissakin, ei vain huoltoaseman yhteydessä olleilla automaateilla. Maksoimme vahingossa kolminkertaisesti, kun eka maksu meni Suzukin rekisterinumerolle, ja sitten oikeat meno-paluut Toyotan tunnukselle, kun mokalle ensin oltiin naurettu hampurilaisten äärellä makeasti. Mutta paluumatka jäi käyttämättä kuitenkin, kun tultiin toista kautta takaisin Aucklandiin, ähhää.

Kauri-museo (Matakohessa, kartalla kohde B) ei ollut alunperin suunnitelmissa vaan aioimme ajaa suoraan sademetsään, mutta oli onni että päätimme poiketa sinne. Mahtava paikka, kannotkin kummittelevat siinä paikassa! Museossa oli kokonaisia sahojen työlinjoja  rekonstruoituina, ja pokasahoista alkaen vanhoja työkoneita. Ja työvälineiden pitää olla mahtavan kokoisia jotta noin paksujen runkojen läpi ylettyy. Bushman eli paikallinen tukkijätkä eli metsästä; eurooppalaisten siirtolaisten tulon jälkeen 1800-luvulla metsästä tuli äkkiä tärkeä tulonlähde, ja sitä hakattiin kunnes hallitus kerkesi hätiin ja suojeli viimeiset metsät. Nykyisin elinkeinona on maanviljelys; kumaraa (bataattia) tuotetaan 2/3 NZ:n tarpeista.  Joskus täälläkin on laskettu tukkeja koskea alas. Puuta vietiin ulkomaille tärkeänä vientituotteena, ja pienemmistä kaureista tehtiin esim. laivan mastoja.  Kauritukit ovat haluttuja sen vuoksi, että ne ovat suoria, oksattomia ja isoja. Yhdestä tukista voi tehdä pöydän 12 ihmiselle.


Mahtavia aikaansaannoksia kauripuusta on tehty! Yllä kaunis kirkko museon vierestä, vasemmalla alhaalla  suosta löytynyt runko, jonka iäksi arvellaan 35000 vuotta, kaiverrettuna komeaksi istuimeksi. Ja oikealla on maoripäällikkö, materiaalina  pihka (kauri gum).
Waipouan metsässä kippuraisen tien kiemuroissa oli sademetsän tuntua, kun rehevät puut kaartuivat holviksi tien ylle - ja tie oli sh12 eli ei mikään pikkutie vaan state highway! Vanhat kauripuut ovat tien lähimaastossa, joten kävelymatkat eivät olleet autolta pitkiä. Metsässä oli monta muutakin kulkijaa meidän rempan lisäksi, joten varsinaista eräretken tunnelmaa ei saatu.

Ensin kiersimme neljä siskosta, neljän puun ryhmän. Harras tunnelma. Kauripuitten juurien päälle ei saa astua, joten niitten ympärille on rakennettu pitkospuita ja penkkejä. Penkit olivat tarpeen - mitenkäs muuten ylös olisi nähnyt kuin ottamalla lukua niska kenossa.

Isoin puista, yllä oikealla oleva Tane Mahuta (Lord of the Forest), rungon ympärysmitta n. 13 metriä, olisi jäänyt näkemättä ellei oltaisi kysytty kahdelta reippaan näköiseltä tytöltä mistä se löytyy. Sinne piti ajaa tietä pitkin vähän pitemmälle, me kun jäimme ensimmäiseen vastaantulleeseen parkkipaikkaan. Täälläkin oli iso turistiporukka meidän lisäksi, ja kilvan valokuvasimme isoa 2000 vuotta vanhaa puuta joka ei mitenkään ollut yhteen kuvaan mahdutettavissa. Cool!

Ilta jo hämärsi kun lähdimme jatkamaan matkaa. Majapaikka oli varattu Whangareista ("Wh" lausutaan "F"; kartalla kohde D) jota mainostetaan Uuden-Seelannin kuumimpana paikkana (siis lämpötilaennätys +30,7 astetta mitattu tammikuussa 2009) ja vähäsateisimpana.

Jotta päästään Whangareihin piti ajaa takaisin Dargavilleen. Poikkesimme Dargavillessa kaupassa, jotta saimme aamuksi (ja illaksi) ruokaa. Motelleissa hintaan ei kuulu aamupala, joten kuskasimme sitten mukana maitoa ja muroja ja muuta tarpeellista. Whangarein matkan maisemista ei taida kenelläkään olla muistikuvia, sillä oli aivan pimeää. Onneksi ei ollut paljoa liikennettä eikä mutkaista tietäkään!

Aamusella navigoimme katsomaan putouksia, Whangarei Falls on NZ:n kuvatuin vesiputous - ja mekin kyllä lisäsimme siihen piikkiin monta kuvaa!

Kaunis paikka... Auto jäi parkkiin putouksen yläpuolelle, me kävelimme siltaa pitkin toiselle puolelle ja kapusimme alas veden äärelle. Ja kuvia otettiin joka vaiheessa :)

Aurinko paistoi kivasti, pikkupoikia oli uimassa yläjuoksulla, ja kauniin paikan oli löytänyt muutama muukin turisti (joku komealla pakettivolkkarilla!) meidän lisäksi. Pitemmänkin kävelyn olisi voinut rantaa pitkin tehdä, mutta me tyydyimme kapuamaan takaisin autolle kuvien oton jälkeen.


Whangareissa ei pysähdytty muuta kuin karttaa lukemaan, vaikka yritettiin keskustassa etsiä kiinnostavaa nähtävää. Ilman kunnollista karttaa (kartanlukijaa) mitään ei tuntunut löytyvän, ja eksyimme sitten sinne löytämättä edes etelään vievälle pikatielle. Seisoimme pariinkin otteeseen samoissa Bank streetin liikennevaloissa, jossa paikalliset ehtivät juosta autostaan pankkiautomaatilla asioitaan hoitamassa ja kerkisivät vielä takaisin ennen valojen vaihtumista... niin että kai siinä sitten tuli riittävät havainnot Whangareista!

Olympialaisia

Rakas päiväkirja,

Näytät muuttuneen meikäläisen osalta kuukausikirjaksi, jos sitäkään. Pitänee haukata pienempiä palasia kerralla ettei tukehdu. Intensiiviset turistimatkat saarilla vaativat enemmän aikaa kokemusten kertomiseen kuin mitä tuntuu löytyvän ennen kuin jo seuraavat kokemukset painavat päälle. Pieni lohtu on että nuorison blogille näytti käyvän aivan samoin. :)

Takana muutaman päivän intensiivinen kirjoitusrupeama. Yksi paperi submitattu sunnuntaina ja kaksi maanantaina. No joo, toki muut olivat tehneet suurimman osan työstä jo aiemmin ja tämä oli vain viimeinen viilauskierros, mutta aikaa ja energiaa se silti otti.

Siihen päälle vielä olympialaiset niin olo onkin sopivasti väsynyt koko ajan. Aikaeron takia kisat tulevat täällä inhimilliseen aikaan, kuudesta aamulla kuuteen illalla, jos vain ymmärtäisi mennä ajoissa nukkumaan. Mutta kun tekee paperia yhteen yöllä ja herää katsomaan aamulla kisoja niin tuntee että ikä painaa.

Täälläkin kisat tulevat netti-tv:stä, tästä paikallisesta. YLEn netti-tv:tä en ole saanut täällä näkymään, olisi pitänyt varmaan opiskella enemmän tietoverkkotekniikkaa. Jos joku lukijoista osaa kertoa miten saan huijattua YLEn luulemaan että olen Suomessa enkä EBUn ulkopuolella niin neuvo otetaan kiitollisena vastaan.

Paikallisissa lähetyksissä on nimittäin muutama ärsyttävä piirre minkä vuoksi mieluummin katselisi YLEä. Ensimmäiseen lähetykseen olin virittänyt paikallisen kuvan ja Radio Suomen äänen, mikä toimikin hyvin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia, kunnes täällä tuli lähetyksessä mainoskatko. Ja sen jälkeen jatkettiin siitä mihin oli ennen mainoskatkoa jääty -- eli radio oli jo useita minuutteja edellä. Huokaus. Sen jälkeen on täytynyt tyytyä vain jompaan kumpaan, ja hiihdon osalta se on yleensä ollut radio. On nimittäin jonkin aikaa huvittavaa, sitten hieman ärsyttävää kuunnella kun paikallinen selostaja avaa yleisölle murtomaahiihdon saloja. "Pertsalla ohittaminen on helpompaa koska suksien pitää olla rinnakkain eikä ohitus vaadi niin paljon tilaa kuin luistellessa."

Tällä menolla (kolmas kisapäivä menossa, Finland zero poäng, pikaluistelijat tosin vasta aloittelevat urakkaansa) ei kylläkään tarvitse kohta paljon vaivautua minkään median osalta. Perinteinen kisaveikkauksemme Suomen mitalisaaliista (Tarja 10, Kari 9, Erkki 8) näyttää jo tässä vaiheessa siltä että voi heittää pyyhkeen kehään. Ei vaiskaan, onhan olympialaisia silti aina jotenkin koukuttavaa seurata. Siis peukut pystyyn, tai sormet ristiin, täkäläisittäin. Tai silmät.

Eteläsaarella

SKNZ on ollut vaiti pitkään: välillä pitää tehdä töitäkin, mutta enimmäkseen tässä on kuitenkin matkailtu koto-Suomesta tulleiden vieraiden kanssa. Paljon on siis kirjoittamista rästissä, jos työtkin ovat kasaantuneet. Taidan aloittaa tänään blogipäivitysurakan, jos saisi jotain kerrottua saman tein. Muuten unohtuu puolet!

Outi, Juha ja Sini saapuivat 17. tammikuuta, reilu viikko sen jälkeen kun Milla ja Ulla lähtivät Tampereelle. Matkasta väsyneitä, nuhaisia vieraita... mutta onneksi matkaväsymyksestä päästiin parin päivän levolla, ja nuhakin kulki mukana juuri tahtia haittaamatta. Ensin muutama lähikohde Christchurchissa, sitten suunnitelmissa reissuja pitemmällekin. Koetan kertoa ekan viikon tapahtumista.

Kari vei vieraat ensin Akaroaan. Black Cat Cruises –risteily tuli koettua ja hyväksi havaittua jo Millan ja Ullan kanssa, joten sinne suunta, mutta Kari odotti rannalla toisten risteillessä. Aurinko paistoi niin että nenät ja kasvot muutenkin punoittivat monta päivää jälkeenpäin. Sitten kotiin turistitietä vuorilla pilvien läpi… vuorilla oli yllättäen pilviä, vaikka meren rannalla paistoikin. Komeita maisemia silti, mutta rotkoista ei juurikaan näkymiä saanut. Miksei tuollainen keli sattunut silloin kun olin matkassa mukana – rotkot kun tuppaavat meikäläistä hirvittämään! Pilvipumpulia niitten sijaan? Alla Juhan ottama pilvikuva.


Loppuviikolle Kari oli suunnitellut retken ChCh:sta etelään omalla pienellä autolla. Me kaikki olemme aika ronskin kokoisia, joten auton takapenkin pakkaus kesti aina melkoisen kauan, ja lopputuloksena oli miltei maata laahaavat roiskeläpät. Matkan varrella monessa kohdassa hirvitti, onko pohjassa reikiä kun pitää sellaista kirpeän raapivaa ääntä monttujen kohdalla. Yllättävän isoja rotvalleja (skriik) monessa paikassa tuli vastaan. Onneksi ilmeisesti vain ne roiskeläpät (ja pakoputki tai peräkoukku) osuivat maahan asti. Anyway, Subarulla mentiin, ja takapenkillä oli lämmin ja likeinen tunnelma. Turvavyötettyinä tuplasti turvassa, kun auto oli reunojaan myöten täynnä eikä liikkumaan mahtunut.


Matkareitti kulki valtatie ykköstä etelään: helppoa tietä, ohituskaistoja säännöllisin väliajoin, ja matka joutui hyvin. Karttaan on merkitty yöpymispaikat: Dunedin, Queenstown, Aoraki/Mt Cook. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli kuitenkin Oamaru-nimisessä pikkukaupungissa meren rannalla suunnilleen puolimatkassa Dunediniin. Siellä nimittäin on täkäläisittäin vanhoja taloja, Viktorian ja Edwardin aikaisia, ja ne ovat tosi komeita ollakseen pikkukaupungissa NZ:ssa.

Oamarussa asuu reilu 12000 ihmistä, ja kaupunki on merenrantojen ympäröimä. Lisähoukutin pysähdykselle oli Uuden-Seelannin ainoa The NZ malt whisky company, Milford Whisky Company, vanhassa ympäristössä ihan meren rannassa.

Tislaamorakennukseen pääsi kiertelemään kolmessa kerroksessa ja alakerrassa oli mahdollisuus maistella erilaisia viskilaatuja. Ylimmäiseen kerrokseen oli koottu taidenäyttely, ja sinne meidät neuvottiin ekana. Kaipa ne ajattelivat, ettei jyrkissä portaissa kannata kiipeillä enää maistelun jälkeen. Alla maistelijoita. Sittemmin on kotona testattu vuosikertaa 1993 - pitihän kuskillekin saada maisteltavaa.


Oamarusta muutama kilometri eteenpäin on Moeraki, rantapaikka jonka päänähtävyys ovat "boulderit". Ne ovat kummallisia pyöreitä kalkkikivestä, savesta ja moreenista muodostuneita palloja vieri vieressä rannalla. Vaikuttavan näköisiä! Wikipedia tiesi kertoa, että ne ovat muodostuneet 65-60 miljoonaa vuotta sitten. Ovatko jättiläiset pelanneet petankkia?


Osa palloista näytti kokoon liimatuilta, kun saumat erottuivat selvästi, ja muutama on mennyt rikki. Sisältöä ei voi kuin ihmetellä!

Dunediniin saavuimme sitten niin myöhään ja niin nälkäisinä, että illan turistointisuunnitelmat kutistuivat illalliseen ja albatrossien katseluun. Otagon niemen kärjessä on albatrossien pesimisalue, jonne suuntasimme.

Kyllä kannatti ajaa katsomaan albatrosseja! Siipien kärkiväli on yli 3 metriä... mutta vaikea niitä silti oli kuvata, kuvaaja ei tahtonut perässä pysyä. Paikalla asustaa myös lokkeja - kuvassa näkyvät täplät ovat niitä.

Rinteessä pesii myös "shageja", ilmeisesti karimetsoja, merimetsojen sukua, pitkäkaulaisia mustia lintuja. Näimme myös hylkeitä alhaalla kallioilla. Albatrossit olivat kuitenkin paikan vetonaula: on mahtava tunne, kun sellainen lähtee lentoon katsojan pään yli leijaillen ilmavirtausten mukana.


Toki kävimme myös etsimässä uhanalaisia keltasilmäpingviinejä, mutta se retki jäi tuloksettomaksi: taisivat pingut olla jo nukkumassa, ilta hämärsi jo. Kuulimme myöhemmin, että niitä on vaikea muutenkin nähdä: pesät ovat dyynien suojassa, ja matkan vedestä pesälle ne menevät sen mitä kintuistaan pääsevät. Niiden kanta on viime vuosina käynyt vähiin, ja niitä näkee vain hyvin suojatuista erityisistä tarkkailupisteistä - linnut ovat arkoja. Me näimme vain jälkiä.

Koko Otago Peninsula oli kyllä näkemisen väärtti! Muutaman kymmenen kilometrin edestakaiseen matkaan sai sillä serpentiinitiellä kulumaan tunteja, kun vauhtia oli vaikea pitää yllä. Oli pimeä kun palasimme motelliin. Vanha sairaalarakennus oli muutettu hotelliksi (Forrester Lodge), ja sitä ylläpitävä pariskunta on tehnyt vuorotta töitä siitä lähtien kun paikan hankkivat, kolme kuukautta. Ihan siisti mesta; tosin äänieristys yläkerrasta oli olematon: aamulla heräsimme siihen, kun isäntäväki alkoi tehdä aamutoimiaan seitsemän aikaan. Taisimme olla paikan ainoat vieraat, siltä näytti! Täkäläisessä telkkarissa oli jokin aika sitten juttua huonoista säistä ja niitten turmiollisesta vaikutuksesta turismiin. Kylmin kesä kymmeniin vuosiin...

Dunedinin syntyhistoria on mielenkiintoinen: sinne rantautui 1848 skotteja, jotka myöhemmin antoivat kaupungille nimen Dunedin, joka tarkoittaa vanhalla gaelin kielellä Edinburgh. Skottivaikutus on nähtävissä vieläkin, mm. vietetään vuosittain haggis-juhlia. Kuulimme iltaruoan ääressä säkkipillinsoittoa kadulta.

Dunedinin nähtävyyksien katselu ei loppunut illan ekoturismiin. Yövyttyämme ensi tehtävä oli lähteä tihkusateessa tutustumaan keskustaan, josta löytyy sekä Cadburyn suklaatehdas että Speightin panimo... kummassakin poikkesimme, suklaatehtaan kiertokäynti oli tunnin mittainen, panimon kiertokäyntimme rajoittui lounaaseen, jolla nautimme paikan tuotteita (tietysti ruuan ohessa, saanen huomauttaa). Hiukan Plevnan oloinen paikka, ja ruoka oli ihan syötävää. Oluetkin kelpasivat mainiosti, nam.


Cadburyn suklaatehtaan valikoimiin kuuluu mm. Moro-patukka ja monenlaisia suklaita.
Silti suklaatehdas oli vähän pettymys meikäläisellekin suklaan ystävälle, sitä kun mainostettiin lähes Willy Wonkan tehtaana. Jakoon annetut karkit olivat kovasti makeita vaahtokarkkeja, jotka vain oli päällystetty suklaalla, ja pyöreitä kovia kuulia, joissa sisällä oli suklaanrippu. Suojatoimet olivat vähän yliampuvat, kun piti pukeutua valkoiseen myssyyn ja ottaa kaikki korut pois korvista. Emme päässeet kolmea metriä lähemmäksi tuotantolinjoja kuitenkaan, eikä yhtään Oompa Loompaa tullut vastaan, hienoja jakeluautoja kuitenkin!

Dunedinin keskustassa on komea rautatieasema. Junia ei juuri kulje, lukuunottamatta Dunedinista lähtevää turistijunaa. Täällä on aikoinaan ollut oma "VR", mutta kun kuljetukset 1980-luvulla vapautettiin sääntelystä, monet kuljetustehtävät siirtyivät autoliikenteelle. Niinpä junat eivät enää kannattaneet ja ne yksityistettiin. Yksityiset eivät kuitenkaan pystyneet sitomaan varoja rataverkon ylläpitoon, joten henkilöjunaliikennettä ei tänä päivänä juurikaan ole. Sittemmin rataverkko-infrastruktuuri kuitenkin ostettiin valtiolle takaisin ja (ONTRACK-sivujen mukaan) rataliikennettä yritetään elvyttää oman KiwiRail-yhtiön myötä.


Dunedinista lähdimme näköalatietä, joka vei merenrannan tuntumassa kohti etelää ja Taieri-joen suuta. Parhaat merimaisemat olivat heti kaupungistalähtön jälkeen, mutta emme siinä vaiheessa olleet vielä pysähtymismoodissa – kuvat jäivät ottamatta. Käännyimme seuraamaan Taieri-jokea kukkuloiden välissä kohti Alexandraa. Alkuun joki oli korkeiden uomien keskellä vuolaana virtana, sittemmin vähän loivempien kukkuloiden keskellä.
Tie jatkui jokivartta ylös kohti Waihola-järveä. Siitä todettiin, että suomalaiset kyllä ovat järviä nähneet, turha pysähtyä - siispä matka jatkui Waitakin vuoristoisella seudulla Miltonin kautta kohti Queenstownia.

Näillä seuduin on ollut paljon kullankaivajia, ja niistä ajoista kertovia muistomerkkejä oli siellä täällä, myös Lawrencessa, jossa pysähdyimme kahvilla: oheisen kuvan plakaatti väittää, että seudulta on 1861-1930 löytynyt miltei 200 000 unssia kultaa.


Nyttemmin turistit ovat täälläpäin merkittävä tulonlähde... vahingossa löytynyt kahvila The Wild Walnut tarjosi hyvää kahvia ja herkullisia leivonnaisia. Muuten matkalla sinne ei juurikaan näkynyt edes taajamia, kahviloista nyt puhumattakaan. Jylhien vuorten rinteillä ei ollut edes lampaita! Takapenkki nukkui, mutta maisemat olivat mahtavat. Kahvitauolle sentään herättiin!

Maisemat muuttuivat taas Lawrencen jälkeen, kun pääsimme keski-Otagon kuumalle hedelmätasangolle. Siellä oli hedelmätarhoja toistensa perästä, ja paljon paikallisia tuotteita myyviä kojuja. Yhden sellaisen vierestä löysimme oheiset kaverit. Suomeksi määkiminen tuotti kiinnostuneita ilmeitä... :)

Alexandran jälkeen tuleva Clyde on kuuluisa vain massiivisesta padosta, joka sinne on rakennettu. Clutha-joessa virtaa paljon vettä ja maisemat ovat kuvauksellisia. Patoaminen nosti vedenpintaa niin paljon, että joitakin teitä jäi vesimassojen alle, samoin rautatie Clydestä eteenpäin.

Vesivoima on NZ:ssa tärkeää sähkön tuontannossa; muitakin patoja tuli matkalla vastaan.

Poikkesimme katsomassa myös Roaring Meg -koskea vähän tästä yläjuoksulle päin. Jylisihän se!


Queenstown on turismiin keskittyvä paikka, tai siltä ainakin tuntui ensinäkemältä, kun pääkatua tallasimme ruokapaikkaa etsiessämme. Jokaisessa myymälässä oli jotain turisteille, seikkailuriennoista (koskenlaskua tms.) Lord of the Rings -rekvisiittaan. No, maisemat olivat täälläkin upeita: hieno järvi ja vuoria. Vasemmanpuoleinen kuva motellin päädystä, oikella matkalaiset katselemassa rantamaisemia ennen ruokapaikan löytymistä.

Queenstownista lähtiessämme pysähdyimme ensin Arrowtowniin, joka on parinkymmenen kilometrin päässä oleva pikkukaupunki. Siellä Arrow-joella filmattiin Lord of the Rings -leffasta kohtaus, jossa joki loihditaan tulvimaan. Alla tyyntä virtausta; helppo kuvitella, miltä vyöryvät vedet näyttäisivät. Oli aika mahdotonta kuitenkaan löytää oikea kohta, josta leffakuvaukset tehtiin, sillä paikalle ei oltu jätetty mitään pysyvää merkkiä, vain mukava parin kilometrin kävelylenkki jokivarteen. Sitä talloimme!

Arrowtownista hiukan eteenpäin vastaan tuli benji-hyppykeskus, jossa vanhalta Kawaraun sillalta voi hypätä kanjonin kuohuja päin. Väitetään, että täällä hypättiin maailman ensimmäinen benji-hyppy. Näimme kaksi nuorta naista peräjälkeen hyppäämässä, toisen kädet ulottuivat veteen asti. Hurjaa touhua - matkaa koskeen on miltei 50 metriä.

Juuri tällaisista aktiviteeteista Queenstown on kuuluisa: uskalikoille sopivaa seutua. Me lähdimme äkkiä tulemaan poispäin. Onneksi tuolta benjihyppykeskuksesta löytyi paikallisten viinitarhojen kartta. Cromwellin seudulla on niitä paljon, ja me poikkesimme kahdessa.

Gibbston Valley Wines

Northburn Station

Kaikkien mielestä jälkimmäisessä paikassa viinit olivat maukkaampia. Ekan paikan etuna oli tosin juustola, joka toimi pihapiirissä. Sieltä hankimme mm. juustolaudan ja muuta tuomista kotiin, jos myös nyt jo syötyjä herkkuja.

Matka kohti Mt. Cookia jatkui Twizelin läpi; siellä Poppies palveli sekä vessastoppina että kahvituksessa (sekä seuraavana päivänä herkullisten lounaitten myötä). Suosittelemme lämpimästi! Twizel itsessään on jännä kaupunki: se on perustettu patojen rakentajien väliaikaiseksi majoituspaikaksi, mutta asukkaat eivät suostuneetkaan lähtemään padon ja voimalan valmistuttua vaan asuvat siellä edelleen. Twizelissä on kanavia tien vieressä, mutta isomman vaikutuksen tekevät paikkakunnan järvet: Lake Pukaki Mt. Cookille vievän tien vieressä, ja Lake Tekapo siitä itään, kotimatkalla Christchurchiin nähtynä. Uskomattomat värit! Taustalla näkyy jo kohteemme, Mt. Cook. Tie sinne oli suoraa pikatietä eikä ollenkaan vuoristotietä, minkä totesimme mielihyvin matkan joutuessa perille nopeammin kuin olimme toivoneetkaan.


Aoraki on Mt. Cook -vuoren juurella oleva paikkakunta, korkeus merenpinnasta 635m. Itse vuori on yli 3700m. ja sinne pääsisi lähinnä helikopterilla (talvella heli-ski on mahdollista; helikopterilla ylös, suksilla alas; joo-o). Majoituspaikkamme oli Hermitage-majoituskeskuksessa (765m) Mount Cook Village -paikan ainoa, jätti-iso hotelli-motelli-rykelmä.  Mutta me tyydyimme kävelemään tuolla vuoren juurella ensin iltamyöhällä Governor's bush -lenkin (mäkeä ylös "puskaan" niin kuin täällä metsää kutsutaan) ja aamusella sitten Kea's Pointtiin, jossa ei näkynyt ensimmäistäkään kea-lintua (meidät on petetty!). Juha kävi ennen muitten heräämistä vielä pitemmällä lenkillä ja näki monta keaa. Kea's point oli kuitenkin sekin ihan mukava lenkki, pitkospuita pitkin eikä kovin paljoa kiipeämistä.

matkaajat perillä Kea's pointissa

Kotimatkalla meidät houkuteltiin Twizelin arolle katsomaan, missä on filmattu joukkoratsastuskohtaus Sormusten herraan... muttei siellä kyllä mitään hevosia näkynyt, pelkkää ruohoa ja vähän falskia rekvisiittaa. Katsoimme retkenvetäjän pakussa pätkiä leffasta ja kuvittelimme, miten hevosen laukkasivat rivissä ja örkit kaatuivat maahan yksi toisensa perästä. Ehkä näihin örkkitunnelmiin on hyvä lopettaa... paljon tuli neljässä päivässä kierrettyä, eikö?