Eteläsaarella

SKNZ on ollut vaiti pitkään: välillä pitää tehdä töitäkin, mutta enimmäkseen tässä on kuitenkin matkailtu koto-Suomesta tulleiden vieraiden kanssa. Paljon on siis kirjoittamista rästissä, jos työtkin ovat kasaantuneet. Taidan aloittaa tänään blogipäivitysurakan, jos saisi jotain kerrottua saman tein. Muuten unohtuu puolet!

Outi, Juha ja Sini saapuivat 17. tammikuuta, reilu viikko sen jälkeen kun Milla ja Ulla lähtivät Tampereelle. Matkasta väsyneitä, nuhaisia vieraita... mutta onneksi matkaväsymyksestä päästiin parin päivän levolla, ja nuhakin kulki mukana juuri tahtia haittaamatta. Ensin muutama lähikohde Christchurchissa, sitten suunnitelmissa reissuja pitemmällekin. Koetan kertoa ekan viikon tapahtumista.

Kari vei vieraat ensin Akaroaan. Black Cat Cruises –risteily tuli koettua ja hyväksi havaittua jo Millan ja Ullan kanssa, joten sinne suunta, mutta Kari odotti rannalla toisten risteillessä. Aurinko paistoi niin että nenät ja kasvot muutenkin punoittivat monta päivää jälkeenpäin. Sitten kotiin turistitietä vuorilla pilvien läpi… vuorilla oli yllättäen pilviä, vaikka meren rannalla paistoikin. Komeita maisemia silti, mutta rotkoista ei juurikaan näkymiä saanut. Miksei tuollainen keli sattunut silloin kun olin matkassa mukana – rotkot kun tuppaavat meikäläistä hirvittämään! Pilvipumpulia niitten sijaan? Alla Juhan ottama pilvikuva.


Loppuviikolle Kari oli suunnitellut retken ChCh:sta etelään omalla pienellä autolla. Me kaikki olemme aika ronskin kokoisia, joten auton takapenkin pakkaus kesti aina melkoisen kauan, ja lopputuloksena oli miltei maata laahaavat roiskeläpät. Matkan varrella monessa kohdassa hirvitti, onko pohjassa reikiä kun pitää sellaista kirpeän raapivaa ääntä monttujen kohdalla. Yllättävän isoja rotvalleja (skriik) monessa paikassa tuli vastaan. Onneksi ilmeisesti vain ne roiskeläpät (ja pakoputki tai peräkoukku) osuivat maahan asti. Anyway, Subarulla mentiin, ja takapenkillä oli lämmin ja likeinen tunnelma. Turvavyötettyinä tuplasti turvassa, kun auto oli reunojaan myöten täynnä eikä liikkumaan mahtunut.


Matkareitti kulki valtatie ykköstä etelään: helppoa tietä, ohituskaistoja säännöllisin väliajoin, ja matka joutui hyvin. Karttaan on merkitty yöpymispaikat: Dunedin, Queenstown, Aoraki/Mt Cook. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli kuitenkin Oamaru-nimisessä pikkukaupungissa meren rannalla suunnilleen puolimatkassa Dunediniin. Siellä nimittäin on täkäläisittäin vanhoja taloja, Viktorian ja Edwardin aikaisia, ja ne ovat tosi komeita ollakseen pikkukaupungissa NZ:ssa.

Oamarussa asuu reilu 12000 ihmistä, ja kaupunki on merenrantojen ympäröimä. Lisähoukutin pysähdykselle oli Uuden-Seelannin ainoa The NZ malt whisky company, Milford Whisky Company, vanhassa ympäristössä ihan meren rannassa.

Tislaamorakennukseen pääsi kiertelemään kolmessa kerroksessa ja alakerrassa oli mahdollisuus maistella erilaisia viskilaatuja. Ylimmäiseen kerrokseen oli koottu taidenäyttely, ja sinne meidät neuvottiin ekana. Kaipa ne ajattelivat, ettei jyrkissä portaissa kannata kiipeillä enää maistelun jälkeen. Alla maistelijoita. Sittemmin on kotona testattu vuosikertaa 1993 - pitihän kuskillekin saada maisteltavaa.


Oamarusta muutama kilometri eteenpäin on Moeraki, rantapaikka jonka päänähtävyys ovat "boulderit". Ne ovat kummallisia pyöreitä kalkkikivestä, savesta ja moreenista muodostuneita palloja vieri vieressä rannalla. Vaikuttavan näköisiä! Wikipedia tiesi kertoa, että ne ovat muodostuneet 65-60 miljoonaa vuotta sitten. Ovatko jättiläiset pelanneet petankkia?


Osa palloista näytti kokoon liimatuilta, kun saumat erottuivat selvästi, ja muutama on mennyt rikki. Sisältöä ei voi kuin ihmetellä!

Dunediniin saavuimme sitten niin myöhään ja niin nälkäisinä, että illan turistointisuunnitelmat kutistuivat illalliseen ja albatrossien katseluun. Otagon niemen kärjessä on albatrossien pesimisalue, jonne suuntasimme.

Kyllä kannatti ajaa katsomaan albatrosseja! Siipien kärkiväli on yli 3 metriä... mutta vaikea niitä silti oli kuvata, kuvaaja ei tahtonut perässä pysyä. Paikalla asustaa myös lokkeja - kuvassa näkyvät täplät ovat niitä.

Rinteessä pesii myös "shageja", ilmeisesti karimetsoja, merimetsojen sukua, pitkäkaulaisia mustia lintuja. Näimme myös hylkeitä alhaalla kallioilla. Albatrossit olivat kuitenkin paikan vetonaula: on mahtava tunne, kun sellainen lähtee lentoon katsojan pään yli leijaillen ilmavirtausten mukana.


Toki kävimme myös etsimässä uhanalaisia keltasilmäpingviinejä, mutta se retki jäi tuloksettomaksi: taisivat pingut olla jo nukkumassa, ilta hämärsi jo. Kuulimme myöhemmin, että niitä on vaikea muutenkin nähdä: pesät ovat dyynien suojassa, ja matkan vedestä pesälle ne menevät sen mitä kintuistaan pääsevät. Niiden kanta on viime vuosina käynyt vähiin, ja niitä näkee vain hyvin suojatuista erityisistä tarkkailupisteistä - linnut ovat arkoja. Me näimme vain jälkiä.

Koko Otago Peninsula oli kyllä näkemisen väärtti! Muutaman kymmenen kilometrin edestakaiseen matkaan sai sillä serpentiinitiellä kulumaan tunteja, kun vauhtia oli vaikea pitää yllä. Oli pimeä kun palasimme motelliin. Vanha sairaalarakennus oli muutettu hotelliksi (Forrester Lodge), ja sitä ylläpitävä pariskunta on tehnyt vuorotta töitä siitä lähtien kun paikan hankkivat, kolme kuukautta. Ihan siisti mesta; tosin äänieristys yläkerrasta oli olematon: aamulla heräsimme siihen, kun isäntäväki alkoi tehdä aamutoimiaan seitsemän aikaan. Taisimme olla paikan ainoat vieraat, siltä näytti! Täkäläisessä telkkarissa oli jokin aika sitten juttua huonoista säistä ja niitten turmiollisesta vaikutuksesta turismiin. Kylmin kesä kymmeniin vuosiin...

Dunedinin syntyhistoria on mielenkiintoinen: sinne rantautui 1848 skotteja, jotka myöhemmin antoivat kaupungille nimen Dunedin, joka tarkoittaa vanhalla gaelin kielellä Edinburgh. Skottivaikutus on nähtävissä vieläkin, mm. vietetään vuosittain haggis-juhlia. Kuulimme iltaruoan ääressä säkkipillinsoittoa kadulta.

Dunedinin nähtävyyksien katselu ei loppunut illan ekoturismiin. Yövyttyämme ensi tehtävä oli lähteä tihkusateessa tutustumaan keskustaan, josta löytyy sekä Cadburyn suklaatehdas että Speightin panimo... kummassakin poikkesimme, suklaatehtaan kiertokäynti oli tunnin mittainen, panimon kiertokäyntimme rajoittui lounaaseen, jolla nautimme paikan tuotteita (tietysti ruuan ohessa, saanen huomauttaa). Hiukan Plevnan oloinen paikka, ja ruoka oli ihan syötävää. Oluetkin kelpasivat mainiosti, nam.


Cadburyn suklaatehtaan valikoimiin kuuluu mm. Moro-patukka ja monenlaisia suklaita.
Silti suklaatehdas oli vähän pettymys meikäläisellekin suklaan ystävälle, sitä kun mainostettiin lähes Willy Wonkan tehtaana. Jakoon annetut karkit olivat kovasti makeita vaahtokarkkeja, jotka vain oli päällystetty suklaalla, ja pyöreitä kovia kuulia, joissa sisällä oli suklaanrippu. Suojatoimet olivat vähän yliampuvat, kun piti pukeutua valkoiseen myssyyn ja ottaa kaikki korut pois korvista. Emme päässeet kolmea metriä lähemmäksi tuotantolinjoja kuitenkaan, eikä yhtään Oompa Loompaa tullut vastaan, hienoja jakeluautoja kuitenkin!

Dunedinin keskustassa on komea rautatieasema. Junia ei juuri kulje, lukuunottamatta Dunedinista lähtevää turistijunaa. Täällä on aikoinaan ollut oma "VR", mutta kun kuljetukset 1980-luvulla vapautettiin sääntelystä, monet kuljetustehtävät siirtyivät autoliikenteelle. Niinpä junat eivät enää kannattaneet ja ne yksityistettiin. Yksityiset eivät kuitenkaan pystyneet sitomaan varoja rataverkon ylläpitoon, joten henkilöjunaliikennettä ei tänä päivänä juurikaan ole. Sittemmin rataverkko-infrastruktuuri kuitenkin ostettiin valtiolle takaisin ja (ONTRACK-sivujen mukaan) rataliikennettä yritetään elvyttää oman KiwiRail-yhtiön myötä.


Dunedinista lähdimme näköalatietä, joka vei merenrannan tuntumassa kohti etelää ja Taieri-joen suuta. Parhaat merimaisemat olivat heti kaupungistalähtön jälkeen, mutta emme siinä vaiheessa olleet vielä pysähtymismoodissa – kuvat jäivät ottamatta. Käännyimme seuraamaan Taieri-jokea kukkuloiden välissä kohti Alexandraa. Alkuun joki oli korkeiden uomien keskellä vuolaana virtana, sittemmin vähän loivempien kukkuloiden keskellä.
Tie jatkui jokivartta ylös kohti Waihola-järveä. Siitä todettiin, että suomalaiset kyllä ovat järviä nähneet, turha pysähtyä - siispä matka jatkui Waitakin vuoristoisella seudulla Miltonin kautta kohti Queenstownia.

Näillä seuduin on ollut paljon kullankaivajia, ja niistä ajoista kertovia muistomerkkejä oli siellä täällä, myös Lawrencessa, jossa pysähdyimme kahvilla: oheisen kuvan plakaatti väittää, että seudulta on 1861-1930 löytynyt miltei 200 000 unssia kultaa.


Nyttemmin turistit ovat täälläpäin merkittävä tulonlähde... vahingossa löytynyt kahvila The Wild Walnut tarjosi hyvää kahvia ja herkullisia leivonnaisia. Muuten matkalla sinne ei juurikaan näkynyt edes taajamia, kahviloista nyt puhumattakaan. Jylhien vuorten rinteillä ei ollut edes lampaita! Takapenkki nukkui, mutta maisemat olivat mahtavat. Kahvitauolle sentään herättiin!

Maisemat muuttuivat taas Lawrencen jälkeen, kun pääsimme keski-Otagon kuumalle hedelmätasangolle. Siellä oli hedelmätarhoja toistensa perästä, ja paljon paikallisia tuotteita myyviä kojuja. Yhden sellaisen vierestä löysimme oheiset kaverit. Suomeksi määkiminen tuotti kiinnostuneita ilmeitä... :)

Alexandran jälkeen tuleva Clyde on kuuluisa vain massiivisesta padosta, joka sinne on rakennettu. Clutha-joessa virtaa paljon vettä ja maisemat ovat kuvauksellisia. Patoaminen nosti vedenpintaa niin paljon, että joitakin teitä jäi vesimassojen alle, samoin rautatie Clydestä eteenpäin.

Vesivoima on NZ:ssa tärkeää sähkön tuontannossa; muitakin patoja tuli matkalla vastaan.

Poikkesimme katsomassa myös Roaring Meg -koskea vähän tästä yläjuoksulle päin. Jylisihän se!


Queenstown on turismiin keskittyvä paikka, tai siltä ainakin tuntui ensinäkemältä, kun pääkatua tallasimme ruokapaikkaa etsiessämme. Jokaisessa myymälässä oli jotain turisteille, seikkailuriennoista (koskenlaskua tms.) Lord of the Rings -rekvisiittaan. No, maisemat olivat täälläkin upeita: hieno järvi ja vuoria. Vasemmanpuoleinen kuva motellin päädystä, oikella matkalaiset katselemassa rantamaisemia ennen ruokapaikan löytymistä.

Queenstownista lähtiessämme pysähdyimme ensin Arrowtowniin, joka on parinkymmenen kilometrin päässä oleva pikkukaupunki. Siellä Arrow-joella filmattiin Lord of the Rings -leffasta kohtaus, jossa joki loihditaan tulvimaan. Alla tyyntä virtausta; helppo kuvitella, miltä vyöryvät vedet näyttäisivät. Oli aika mahdotonta kuitenkaan löytää oikea kohta, josta leffakuvaukset tehtiin, sillä paikalle ei oltu jätetty mitään pysyvää merkkiä, vain mukava parin kilometrin kävelylenkki jokivarteen. Sitä talloimme!

Arrowtownista hiukan eteenpäin vastaan tuli benji-hyppykeskus, jossa vanhalta Kawaraun sillalta voi hypätä kanjonin kuohuja päin. Väitetään, että täällä hypättiin maailman ensimmäinen benji-hyppy. Näimme kaksi nuorta naista peräjälkeen hyppäämässä, toisen kädet ulottuivat veteen asti. Hurjaa touhua - matkaa koskeen on miltei 50 metriä.

Juuri tällaisista aktiviteeteista Queenstown on kuuluisa: uskalikoille sopivaa seutua. Me lähdimme äkkiä tulemaan poispäin. Onneksi tuolta benjihyppykeskuksesta löytyi paikallisten viinitarhojen kartta. Cromwellin seudulla on niitä paljon, ja me poikkesimme kahdessa.

Gibbston Valley Wines

Northburn Station

Kaikkien mielestä jälkimmäisessä paikassa viinit olivat maukkaampia. Ekan paikan etuna oli tosin juustola, joka toimi pihapiirissä. Sieltä hankimme mm. juustolaudan ja muuta tuomista kotiin, jos myös nyt jo syötyjä herkkuja.

Matka kohti Mt. Cookia jatkui Twizelin läpi; siellä Poppies palveli sekä vessastoppina että kahvituksessa (sekä seuraavana päivänä herkullisten lounaitten myötä). Suosittelemme lämpimästi! Twizel itsessään on jännä kaupunki: se on perustettu patojen rakentajien väliaikaiseksi majoituspaikaksi, mutta asukkaat eivät suostuneetkaan lähtemään padon ja voimalan valmistuttua vaan asuvat siellä edelleen. Twizelissä on kanavia tien vieressä, mutta isomman vaikutuksen tekevät paikkakunnan järvet: Lake Pukaki Mt. Cookille vievän tien vieressä, ja Lake Tekapo siitä itään, kotimatkalla Christchurchiin nähtynä. Uskomattomat värit! Taustalla näkyy jo kohteemme, Mt. Cook. Tie sinne oli suoraa pikatietä eikä ollenkaan vuoristotietä, minkä totesimme mielihyvin matkan joutuessa perille nopeammin kuin olimme toivoneetkaan.


Aoraki on Mt. Cook -vuoren juurella oleva paikkakunta, korkeus merenpinnasta 635m. Itse vuori on yli 3700m. ja sinne pääsisi lähinnä helikopterilla (talvella heli-ski on mahdollista; helikopterilla ylös, suksilla alas; joo-o). Majoituspaikkamme oli Hermitage-majoituskeskuksessa (765m) Mount Cook Village -paikan ainoa, jätti-iso hotelli-motelli-rykelmä.  Mutta me tyydyimme kävelemään tuolla vuoren juurella ensin iltamyöhällä Governor's bush -lenkin (mäkeä ylös "puskaan" niin kuin täällä metsää kutsutaan) ja aamusella sitten Kea's Pointtiin, jossa ei näkynyt ensimmäistäkään kea-lintua (meidät on petetty!). Juha kävi ennen muitten heräämistä vielä pitemmällä lenkillä ja näki monta keaa. Kea's point oli kuitenkin sekin ihan mukava lenkki, pitkospuita pitkin eikä kovin paljoa kiipeämistä.

matkaajat perillä Kea's pointissa

Kotimatkalla meidät houkuteltiin Twizelin arolle katsomaan, missä on filmattu joukkoratsastuskohtaus Sormusten herraan... muttei siellä kyllä mitään hevosia näkynyt, pelkkää ruohoa ja vähän falskia rekvisiittaa. Katsoimme retkenvetäjän pakussa pätkiä leffasta ja kuvittelimme, miten hevosen laukkasivat rivissä ja örkit kaatuivat maahan yksi toisensa perästä. Ehkä näihin örkkitunnelmiin on hyvä lopettaa... paljon tuli neljässä päivässä kierrettyä, eikö?