Wild West

Uuden-Seelannin länsirannikkoa kutsutaan Villiksi Länneksi monestakin syystä. Maisemat ovat melkoisen karuja ja Tasman sea tyrskyää niin, ettei uimaan yleensä ole menemistä. Länsirannikolla on myös villiin länteen verrattavissa oleva historia: kullankaivuuta, postivaunuja, harvaan asuttua seutua, kummituskaupunkeja. Monet kaupungit elävät nykyisin vain turismista, vaikka niissä entisaikaan vilisikin kullankaivajia tai kaivettiin hiiltä urakalla vientiin asti.

Itärannikolta länteen joutuu kulkemaan Southern Alps -vuorijonon halki. Sinne on kaksi eri reittiä. Valitsimme pohjoisemman (Lewis Pass) menomatkaksi, ja tulimme eteläisemmän (Arthur's Pass) kautta takaisin kotiin. Meillä oli retkellämme kolme yöpymistä: Westport (B), Punakaiki (D) ja Hokitika (E), mutta kävimme Karameassa (C) asti Westportista pohjoiseen.

Matkasta on jo reilu pari viikkoa, mutta on taas ollut olevinaan niin paljon muuta hommaa ettei mitään ole ehditty kirjoittaa blogiin. Pitäisiköhän ottaa tavaksi kirjoittaa joka ilta... Ei varmaan toimisi sekään, matkailu on nimittäin niin uuvuttavaa että illalla yleensä vain kaatuu sänkyyn. Vaikka reitti oisi selvä ja
suunniteltu, maisemien tutkailu kuluttaa voimia. Nyt ollaan kuitenkin jo kohta lähdössä uudelle retkelle, minkä vuoksi parempi pistää nämä stoorit ensin muistiin ennen kuin muistipaikat täyttyvät uusilla.

Meitä oli varoteltu että länsirannikolla sataa paljon. Säät kyllä suosivat meidän matkaa! Vain paluumatkalla Karameasta näimme miten yhtäkkiä voi taivaalta ryöpsähtää kuutioittain vettä vaikka juuri äsken oli mitä ihanin auringonpaiste.

Lewis Pass on 907 m korkeudessa, ja kasvusto sen mukaista. Vuorten rinteillä näkyy veden tekemiä reittejä puitten välistä. Siellä täällä näkyy vesiputouksia.


Poikkesimme Lewis Passin luona luontopolulle maisemia ihailemaan. Luontopolun äärellä kasvoi rungoltaan koivun näköisiä puita, mutta lehdet ovat paljon koivua pienempiä ja eri muotoisia. Kuulemma Euroopasta tulleet siirtolaiset alkoivat kutsua niitä pyökkipuiksi (beech) vaikkei niillä pohjoisen pallonpuoliskon puiden kanssa olekaan yhteyksiä. Niitä on monta erilaista puuta (vuorilla kasvaa mountain beech ja silver beech, mutta lisäksi niitä on punaisena ja mustana.)  Luontopolulla ne olivat kivan naavaisia!

Matkalla Westportiin tie kulkee Victoria Forest Parkissa ja vanhaa metsää on kummallakin puolen tietä. Seuraava luontopolku, Waterfall walk, vei ylös rinnettä vesiputoukselle. Pysähtyminen vesiputouksen äärelle kannatti jo komeiden puiden vuoksi. Auton vieressä oli  pie-ni-ä puita, joitten juurien keskelle olisi voinut vaikka taloksi asettua.

Matkalla putoukselle oli myös enttien sukua olevia kummituspuita, vääränvänkyrää oksaa altapäin kuvattuna. Putous ei kyllä vetänyt vertoja Whangareille...

Lewis Pass on melkoisen autiota paikkaa, eikä ruokaa ole tarjolla muuta kuin Maruia Springsissä, jonka kuumia lähteitä hyödyntää japanilaisten ylläpitämä kylpylä. Kylpylän purjo-pekonikeitto maistui! Kahvihammasta kolotti kuitenkin joten piti poiketa ekassa vastaantulevassa kaupungissa - Reeftonissa - kahvilla. Reefton on yksi niistä monista kaupungeista joilla on värikäs historia; keskustan matalia vanhoja taloja on nätisti entisöity ja niissä taidetaan asuakin (tai ainakin tarjotaan bed and breakfast ja pesuvettä, alla).

Reeftoniin tuli ensimmäisenä omaa sähköntuotantoa ja katuvalot 1888. Itse kaupunki tuntuu kuitenkin mahtuvan hyvin pääkadun varrelle... Westportissakin, jonne majoituimme yöksi, tuntui että hiljaista on... ehkä torstai-ilta oli osasyynä siihen? Keskusta ei tehnyt järisyttävää vaikutusta. Westportilaisilla tuntuu kuitenkin olevan mustaa huumoria: hautausmaa on sijoitettu Utopia Roadille. Komea paikka hautausmaalle mäen päällä... mutta vähän rapistunut vaikutelma tästä tuli.


Westportista hieman pohjoiseen on Denniston, hiilikaivoskaupunki. Sinne piti ajaa kiemuraista tietä yhä ylöspäin metsän keskellä. Ylhäältä näköalat olivat kyllä kiipeämisen arvoiset. Dennistonissa on jäänteitä kaivostoiminnasta. Paikalle oli rakennettu nerokas raidesysteemi (maailman kahdeksas ihme ) jolla hiilivaunuja on laskettu alas kukkulalta jyrkässä kulmassa ja samalla hinattu tyhjiä vaunuja ylös painovoimaan perustuen. Nyt raiteita ei juuri enää ole, mutta paikalla oli mm. taulu jossa kerrottiin, kuinka "incline railway" oli 28.10.1879 saatu valmiiksi - omasta raudasta tehdyllä vasaralla Ms. Burns oli kolmella napakasti osuneella iskulla ja yhdellä hudilla saanut paikalleen viimeisen naulan. Tauluissa kerrottiin myös kuinka vaunuissa oli kuljetettu kaikkea tarpeellista, mm. viskiä, ja sekös onneton vaunu oli kaatunut viski muassaan. Vaikka miesvoimin jyrkkää rinnettä tutkittiin, yhtään ehjää viskikanisteria ei enää löytynyt. Ylhäällä mäellä on ollut kaikki tarvittava, muttei lääkäriä. Kun vaunut putosivat kiskoilta, niitä ei pidätellyt mikään, ja moni jäi alle. Vaarallista hommaa!

Meillä oli suuntana Karamea, josta alkaa Heaphy Track (alla malliksi trackilla n. 10 min matkan päässä oleva riippusilta). Kohaihai-joki laskee Tasmanin mereen ja track seuraa ensin rannikkoa ennen kuin kääntyy sisämaahan. Karamea on dead end - siitä eteenpäin on vain niitä kävelyreittejä - joten monikaan ei sinne eksy. Ellei sitten luonnon takia!

Karamea näytti kartalla olevan ihan lähellä Westportia, ja alkumatka Dennistonin jälkeen sujuikin hyvin.  Käytännössä loppumatka ajettiin (kuinkas muuten) ei enää meren rannalla vaan keskellä metsää rinnettä ylös ja toista alas. Karameassa piti lisäksi syödä lounasta (Kari testasi whitebait-paistoksen, nam!) Niinpä emme ehtineet pitkälle lenkille metsään enää lähteä, vain 25min suuntaansa. Oli kyllä hienoa paikkaa tämäkin! Mehän kävimme Millan ja Ullan kanssa Abel Tasmanin luonnonpuistossa, ja tämä on samaa isoa metsäaluetta.

Ilta jo hämärsi kun ehdimme Punakaikiin.

 Pannukakkuvuorten (pancake rocks) edustalle on tehty kävelyreitti, josta osan kiersimme illalla, ja päivällä sitten loputkin. Valitettavasti olimme paikalla laskuveden aikaan - kuulemma kivirykelmien aukoista purskuaa vettä korkealle, mutta sitä emme nähneet. Vaikuttava paikka kuitenkin!


Verrattuna Westportiin, sekä Greymouth että Hokitika tuntuivat paljon mielenkiintoisemmilta paikoilta.
Greymouthissa päivän nähtävyys taisi olla Monteithin panimo, jonka tutustumiskäynnillä kävimme.

Olut itsessään (oikealla) muutaman päivän käyneenä ei ollut mitenkään mukavan näköistä :) mutta Kari osoitti kykynsä juomanlaskijana.



Greymouthissa pääkadulla oli seinällä Evening Star -lehden historiaa seinämaalauksena. Paikallisia merkkitapahtumia ikuistettu, kuten Reeftonin sähkövalo 1888, maanjäristys 1929 ja suklaamurha 1934.


Greymouthista lounaaseen on Shantytown, jonne ehdimme lauantaina olutkierrokselta juuri sopivasti tutustumaan Art in the Park -tapahtuman eri pisteisiin. Normaalisti Shantytownissa ei sentään sellaista väenpaljoutta näe! Se on osaksi autenttinen, osaksi rekonstruoitu kullankaivajien kaupunki, jossa kiinnostavaa nähtävää riitti opettajan ohjeista vanhaan lehtipainoon. Ennen vanhaan kyllä osattiin tehdä kauniita koneita!


Hokitikan mielenkiintoisin kokemus oli ravintolassa naapuripöytään sattunut suomalaispariskunta, joka paljastui tietojenkäsittelijöiksi alunperin Hesan laitokselta. Maailma on nykyisin aika pieni!

Hokitikassa kävimme myös ihailemassa rantaa ja merta, ja poikkesimme museossa. Ennen vanhaan kuljettiin vähän hitaammin... joku postimies oli joskus jopa kokeillut kanoottikyytiä osalle matkaa, mutta se oli liian hidasta.

Hokitikasta palasimme pitemmän kaavan mukaan takaisin Christchurchiin, kun haimme -tuloksetta- Goldborough-kullankaivajakaupunkia. Löysimme kyltit kiertokävelylle, mutta kävelyn tulos kyllä oli huono. Mitään kaupunginjämää ei löytynyt, muutama kaivosaukko kylläkin. Tulipahan samanlainen fiilis kuin kullankaivajilla konsanaan, etsii, etsii ja soisi löytävänsä. Oheisen kyltin mukaan siellä on ollut tuhansien ihmisten kaupunki, syntynyt muutamassa kuukaudessa elokuusta lokakuuhun , mutta missä se on nyt? Hmmm. Sic transit gloria mundi.
Matka jatkui Arthur's Passin kautta kotiin. Etenkin Otirassa juuri ennen Arthur's Passia oli vaikuttavia maisemia: vaikeakulkuista reittiä, johon on jouduttu tekemään isot tieinvestoinnit. Vuorelta valuu soraa, kiviä ja vettä suoraan ajotielle, ja tie piti kattaa. Näillä seuduin on kärsitty myös maanjäristyksistä, jotka voivat siirtää vuoriakin - ainakin alaspäin.

Kotona auton mittari näytti 1000 km retken pituudeksi. Pistetääs paremmaksi!