Pohjoissaarella, osa 2

Pohjoissaaren retki jatkui aurinkoisissa merkeissä Whangareista takaisin Aucklandiin, mutta mutkan kautta: Piha beach piti nähdä. Kartalla
A: Whangarei,
B: Piha,
C: majoitus Aucklandissa (2 yötä),
D: Matamata,
E: Waitomo,
F: Hamilton


Piha on länsirannikolla, ja alkumatkasta ajoimme Sh 1:stä, mutta sitten siirryimme pienemmille teille. Whangareista matkaa on vain parisataa kilometriä, mutta tiet mutkittelevat ja matkalla on monta lammasta... Ajoimme yhtä soittoa Helensvilleen, mutta siellä piti pysähtyä ruokailemaan. Paikalliset suosittelivat vanhan rautatieaseman ravintolaa, joka osoittautuikin miellyttäväksi paikaksi. Vaikkei henkilöjunia kuljekaan, puuta täynnä olevan tavarajunan näimme. Rakennuksestakin on selvästi pidetty huolta, joten kokemus oli kaikin puolin mukava. Monta paikallista oli nauttimassa ravintolan antimista, Me pistelimme hampurilaiset, nam.


Helensvillestä matka jatkui Pihaan. Siellä oli käynnissä kansainväliset surffikilpailut, jotka olivat jatkuneet koko viikon, ja nyt kilpailijat surffasivat kuin viimeistä päivää. Surffaajien erottaminen merestä ei oikein onnistunut rannalla seisten, mutta kilpasiskoja ja -veljiä oli varusteineen rannalla kannustamassa. 

Piha on kuuluisa monestakin syystä. Siellä filmattiin Piano, Campionin vaikuttava elokuva; siellä filmattiin Piha Rescue, realitysarja täynnä isoja aaltoja ja uhkarohkeita ihmisiä. Kuulemma vartissa hengenpelastajille voi tulla toistakymmentä pelastustehtävää. Piha on vaarallinen paikka, eivätkä uimarit tajuakaan aaltojen kokoa ja pohjavirtausten voimaa. Vain Lion Rockin (oikeanpuoleisen kuvan iso kivi) etupuolella saa uida. No, meidän ei tehnyt mieli veteen. Hiekka on jännän tummaa, rautapitoista.

Kari ja Juha tekivät uroteon ja kiipesivät Lion Rockille. Hatunnoston paikka!

Pihassa oli pieni paikallisten taiteilijoiden töitä esittelevä kauppa. Sieltä löytyi kaksi lohikäärmettä, joista toinen sai uuden kodin Pirkkalasta, toinen Helsingistä. Funktionaalisia lohiksia: sisälle laitetaan lamppuöljyä. Toivottavasti pääsivät kotiin asti ehjinä!

Näköalat Waitakere Ranges -luonnonsuojelualueen korkeimmalta kohdalta Aucklandiin ovat komeat. Muuten siellä enimmäkseen on metsää. Aucklandiin on puolen tunnin matka, ja paikalliset käyvät virkistymässä luonnon helmassa.

Poikkesimme myös Arataki-keskuksessa (puiston visitor centre), mutta se oli jo kiinni. Ohessa iloiset matkailijat ikuistettuina Arataki-keskuksen edessä.


Illalla ajoimme Aucklandiin ja - vaihteeksi taas - Tony's pihviravintolaan syömään. Taisi olla jo kolmas kerta. Aina yhtä maukasta ruokaa... lampaansyöjätkin kehuivat.

Aamulla lähdimme ajamaan Matamataan, jossa on hobittien koti, Kontu (Shire). Meille oli varattu esittelykierros sieltä, mutta ajomatkaa Aucklandista oli riittävästi (160km): vähän jo pelotti, ettemme ehdi ajoissa, varsinkin kun kartanlukija taas sekoili kartan ja tiennimien kanssa. Tietysti se moottoritien ramppi oli remontissa, johon suunnistimme. Seuraava löytyi, mutta aika jännää se oli. Moottoritiellä vähän Aucklandin keskustan jälkeen oli hurja sumu ja ajoimme ohi Sh2-alun. Vain kymmenen kilometrin kiertomatka tarvittiin u-käännöksen jälkeen, pientähän se... sillä autolla matka joutui liiankin nopsaan niin ettei kerinnyt kylttejä lukea. Sitten matkalla vielä kerran tuli odottamaton este: puunkaatajat olivat töissä ja tie suljettu. Noh, ehdimme kuitenkin!

Kontu oli kiinnostava paikka. Aurinko porotti ja kuljimme päivänvarjojen kera lampaanjätöksiä väistellen oppaan perässä. Meille näytettiin juhlapuu, lampi, majatalo, silta - tai se, missä ne olivat olleet. Isosta tammestakaan ei ollut mitään jäljellä. Sen lehdet oli erikseen tehty kiinalaisesta silkistä elokuvaan, kun tammea ei muuten ollut. Juhlapuu kuitenkin on ihan oikea :)

Varsinaiset hobitinkolot ovat kuluneet vuosien saatossa niin, että niitä on jo retusoitu paremmilla materiaaleilla säänkestäviksi. Me saimme kurkistaa yhteen koloonkin, muttei siellä ollut mitään nähtävää. Kaikki sisäkuvat leffaan on tehty Aucklandin studiossa...


Hobittien koti on maatilan mailla, ja lopuksi pääsimme katsomaan lampaan keritsemistä. Meille selitettiin, että tällä lampaalla on vielä maitohampaat eikä sitä ole vielä keritty ikinä. Kokeneemmat lampaat osaavat hiukan hommassa jo relata, mutta tämä yksilö kyllä pyrki karkuun koko ajan. Keritsemisen jälkeen pikkukaritsoille annettiin maitoa pulloista. Herttaisia :)


Kävimme vielä lounaalla ennen lähtöä. Lounas kyllä oli ok, mutta sen kanssa ruokajuomaksi tilasimme SobeRing Thought -olutta, (vedellä laimennettua?) 1%:sta janojuomaa, jonka pohjana on aito olut.

Sitä kuulemma tarjottiin kuvausten aikana, jottei näyttelijäkaarti tullut turhan iloiseksi. Sobering thought -nimitys on kyllä osuva.

Matamatasta matka jatkui Waitomoon katsomaan Ruakurin tippukiviluolaa. Meille oli varattu pitkä kierros, jossa nähtiin erimuotoisia tippukiviä, luolan pohjalla kulkeva joki ja kiiltomatoja luolan katossa. Kokemus oli kyllä vaikuttava! Luolaan mentiin pyöreän sylinterin sisäpinnalle tehtyä kulkutietä pitkin. Vuosisatoja sitten maorien löytämä luolan kulkuaukko on nimittäin nyttemmin suojeltu: se on maorien pyhä paikka. Kuulemma alimmillaan olimme 63 m maanpinnan alapuolella. Salaperäistä tunnelmaa lisäsi opas, joka kertoi luolista ja niitten historiasta todella kiinnostavasti. Mitkään valokuvat eivät voi välittää sitä tunnelmaa.

Luolan seinästä meille näytettiin kivettynyt fossiili. Merkillistä miten se sitten on säilynyt vuosisadattuhannet, kun kerran veden voimasta kivetkin muuttavat muotoaan.

Korkealle luolan seinälle oli sijoitettu miehen kokoinen nukke köysien varaan malliksi siitä, miten tuotakin Ruakurin luolaa on ennen tutkittu. (Oppaan mukaan parhaiten palkattu mies koko firmassa ja saa palkkansa vain "hanging around".) Luolan omistussuhteista on ollut kiistaa, kun valtio vaati sitä itselleen: se kulkee maan alla yhteisten teiden kohdalla, ei vain omistajasuvun mailla. Luolaan oli jätetty tutkittavaksi kyltti kiistasta. Ilmeisesti nykyisin luolien ylläpito on kuitenkin hyvin kannattavaa bisnestä turistien tulvan takia... muutama vuosi sitten luola avattiin isojen investointien myötä, joilla parannettiin luolien käytäväverkostoa ja sisäänkäyntiä.

Luolilta palasimme takaisin Aucklandiin, mutta koska ilta jo pimeni, poikkesimme Hamiltoniin illalliselle - sieltä löytyi kuin sattumalta ranskalainen ravintola. Hamilton oli muuten aika suoraviivainen navigoitavaksi, sillä Kari ajoi suoraan oikealle Aucklandin tielle karttoja hakematta. Vaikuttavaa.

Aucklandissa Barry Court odotti, suosittelemme sitä lämpimästi majoituspaikkana. Sillä on keskeinen sijainti Parnellin kaupunginosassa helppojen kulkuyhteyksien päässä sekä keskustaan että moottoriteille, ja huoneistomme parvekkeelta oli hienot näkymät keskustan pilvenpiirtäjiin.

Keskustaan tutustumista jatkettiin perjantaina 26.1. lounaalla Skytowerissa. Paikka oli vähän kankea meidän makuun, siittausta piti odottaa varmaan vartti vaikka meille oli pöytävaraus tehtynä (muuten sinne ei olisi ollut mitään asiaa, sillä pöydät varataan päiväkausia etukäteen). Näkymät toki olivat komeita... Päivän kala-ateriat eivät olleet kovin kummoisia, mutta lohi toimi ihan ok. Seuraavaksi Kelly Tarltonin Antarctic Encounter and Underground world... jossa näimme muiden muassa pingviinejä, kultakaloja, merihevosia, haita, ja seuraavannäköisen kaverin.


Kelly Tarltonin jälkeen olikin sitten vuorossa lento takaisin Christchurchiin, ja seuraavana päivänä Outi, Juha ja Sini palasivat takaisin Suomeen. Uskomme kuitenkin että lomasta jäi mukavat muistot kaikille!