Tästä lähtee

Matka alussa! Onkohan eka kerta kun lennetään Airbus A340:llä? Joka tapauksessa viihdepuoli on huimasti kehittynyt parin vuoden takaisesta. Joka istuimessa oma sähköplugi (jossa tosin läppärin pistoke ei suostu pysymään kiinni, vaan kun yhdistää sen multiadapterin kautta: input Europe, output Europe, niin johan toimii – spooky). Ja viihdekeskus ihan karvalakkipuolellakin käytettävissä; tarjolla isohko joukko (huonoja) elokuvia, valikoima (hyviä, ks. kuva) piirrettyjä, sekä musiikkia joka lähtöön, mukana ihan erinomaisiakin!

Jatkolento on eri allianssin koneella, joten Tokiossa pitää mennä passintarkastuksesta läpi ja tullata laukut. Mielenkiintoinen toi maahantuloformi. Miten voi nimelle olla neljä kenttää, joista japania taitamattomien täytyy täyttää vain kaksi – mitähän noi kaksi boksia siinä yläpuolella on, tietääkö joku? Ja kotiosoitekin on hauska: maa ja kaupunki, mitäs sitä sen tarkemmin ilmoittamaan. Maahantulosysteemit oli hyvin amerikkalaiset, sormenjäljet ja valokuva, mutta virkailijat oli monta astetta ystävällisempiä eikä tuntuneet ottavan hommaa kovin tosissaan. Aulassa lyö japanilainen värimaailma heti vastaan, on pastellia, pinkkiä, hennon vaaleanvihreää…

Aikaa on, sitä tappaessa voi vaikka ihmetellä lähtötaulun eksoottisia paikannimiä. Mistä löytyy Shenyang? Cebu? Denpasar? Kansai? Busan? Kaohsiung? Kona? loputtomiin… Suomessa sitä taivastelee miten huono on ulkomaalaisten maantieto kun eivät tiedä missä Suomi ja Helsinki ovat, Tampereesta puhumattakaan. Vaan kun kyllin kauas menee niin loppuu kyllä maantieto kesken itseltäkin ihan yhtä lailla.
H1N1 näkyy. Ensimmäisenä lyötiin kaikille maahantulijoille varoituslappu kouraan, ja kasvosuojukset ovat yleinen näky terminaalissa.
Japanilaista ruokaa olisi ollut tietysti tarjolla, mutta muovinen ruokalista ei houkutellut, mäkkärin hampurilainen veti väsyneillä ruokailijoilla pitemmän korren.

Matkan rankin osuus oli 9 tunnin odotus Naritassa, kun uni painaa päälle niin että on pystyyn nukahtaa; ehkä kaksi pitkää yölentoa peräkkäin ei sittenkään ollut paras tapa matkustaa. Kun oli jatkolennolle tsekattu, odotusaulasta löytyi hieromatuoleja, 10 minuuttia = 200 yeniä (pari euroa). On niitä ennenkin koitettu, mutta ne ovat olleet lähinnä kevyesti hyristäviä -- nämä olivat todellisia hierojia, mukiloivat selkää, hartioita ja pohkeita niin että tuntui. Teki oikeasti hyvää.

Jatkolennosta ei paljon ole muistikuvia, meni nukkuessa ja Slummien miljonääriä katsoessa. Perillä maahantulo oli paljon simppelimpää kuin oli peloteltu, ainut ongelma oli virkailijoiden aksentti joka oli yhtä vaikeaselkoista kuin Janetilla. (On sittemmin osoittautunut ihan yleiseksi vaivaksi, mutta siitä lisää myöhemmin.) Kentällä odotti Andy ja lyhyt autokyyti uuteen KOTIIN.